Siitä on jo muutama vuosi, kun "joulupukki" istui velipoikansa haussin penkillä, kuunteli pitkälettisen pojan nappulan Apassin vääntämistä kielet korkealla olevasta "fanerilandolasta". Heti löysi pukin naavainen korva soitosta elementtejä, joita harjoittelemalla ei saada.
Jos tuosta ei kuulla enempää, pukki syö vanhan naamarinsa ajatteli hän.
Nyt, muutama vuosikymmen myöhemmin, pukin virasta potkut saaneena lähdimme kuuntelemaan tätä apassin soittajaa.
Paikka Pietarsaari, Kaupunginhotellin Sporttibaari. Jääkiekko ottelun, Suomi - Belarus käännyttyä niukkaan Suomen voittoon oli hienoa juhlistaa menestystä kuuntelemalla Vaasalaista JES yhtyettä.
Kokoonpano perinteinen, kaksi kitaraa, laulu, basso ja rummut.
Laulusolisti oli vähän nuorempaa ikäluokkaa, muuten jo melkein äijäiässä olevia musikantteja. Vaatimattomana hymistelijänä Jukka, josta puhe jo tuossa alussa, kertoi, etteivät ole paljoa ehtineet harjoitella, keikka taisi olla toinen tai kolmas. Jukan edellinen bändi Lakeuden Kuu on vedetty puolittain telakalle rautalanka fiiliksineen.
Nyt olikin meno toinen. Tarkoitus soittaa juurevaa, bluespohjaista, kuusikymmenluvun ja seitsemänkymmenluvun kitarariffeillä maustettua sepelirockia.
Paikka oli pieni, kuitenkin porukka oli saanut soundin sovitettua niin, ettei ollut pelkoa kuulovaurioista.
Ottelun loputtua alkoi Jes pistää parastaan.
Ensimmäinen ajatus oli, tämä juttu pitää saada laajempaan levitykseen, ei ole oiken, että tallainen soittoryhmä jää parin kellarikeikan varaan.
Jos vähäinen harjoittelu pitää paikkansa, ei taitavien soittajien tarvitse harjoittelulla pilata tuoreutta ja voimaa. Kulunut sanonta "kyllä jytää" piti paikkansa. Rumpalin ja basistin vankaan pohjaan oli hyvä muiden rakennella kuvioitansa. Laulusolisti alkoi lämmetä illan lämmetessä, notkea ja taipuisa ääni pienellä karheudella teki oikeutta näille nostagisille biiseille. Komppikitaristi lauloi myös, pisti letkeää kitarkomppia hösyteeksi. Ainakin minulle yllätyksenä Jukka veti vaikean laulubiisin!
Mutta ilta oli Jukka Kinnusen ja kitaran! Stratocaster puhui niin soljuvaa textiä, etteivät korvat meinanneet uskoa. Piti parikertaa vilkaista, missä se taustanauha laitteisto on, ja kuka sitä noin taitavasti hoitelee, saamalla toisen straton soimaan Jukan straton rinnalla.
Vaikka muusiikin tyyli oli karheaa alkuvoimaista rokettirollin ja bluesin sekoitusta, teki Jukan hienostunut samalla energinen soitanta hommasta niin nautittavan, että biisejä olisi saanut olla paljon enemmän. Minkäs kuitenkaan ajankulumiselle voi.
Vieläkin jankutan ajatusta, miksei tällaiset todelliset soiton taitajat pääse Suomessa esille.
Tuntuu naurettavalta kuunnella ja katsella jotain väkisten tuupattua idols hössötystä televisiosta, ja niiden oheistoiminnoilla höystettyjen ohjelmien esiintuomista ja julkisuusrummutusta. Onhan siinä mukana se "idols" parkakin, toivottavasti ei luule itsestään liikoja. (Anteeksi purku.)
Toden totta, oon Jukan kummisetä, ja otettu siitä, että seuraavassa sukupolvessa veljenpoika Jukka, (Jukka Kinnunen) siskonpoika Grammo, (Jarmo Seikkula) oma tyttö Helke (Heleena Kinnunen) ovat saaneet sen taidon, josta itse saan vain haavelilla. Mutta HYVÄ NÄIN!!!
