FANERILANDOLA

Yksi näkökulma
Tämä sivusto kertoo harrastuksistani vanhimmasta. Näiltä sivulta ei löydy anlysointeja omasta eikä kavereiden soittotaidosta.
Löytyy eräänlainen palapeli, jonka palaset löysivät paikkansa.
Sitkeyttä löytyy. Uskoa siihen mitä olimme tekemässä löytyy.
Tämä tarina ei ole valmis, ei koskaan tule olemaankaan. Muisti on instrumentti jota on kohdeltava hellän kärsivällisesti. Ja sen jälkeen kysyttävä kaverilta, miten se oli?

MielenkuohuntaaKolmivuotiaana sain huuliharpun. Sitä vinguttelin aina kun aikaa oli. Eihän se yksi harppu kauaa kestänyt, onneksi olivat niin halpoja, että sain aina uuden kun vanha kului puhki.
Huuliharpun, varsinkin duuri viritteisen soittohan on periaatteessa hyvin yksinkertaista ja helppoa. Ne kappaleet, jotka sillä voi soittaa, tulevat melkein itsestään muutama ajan kuluttua.
Voi rinnastaa viheltämiseen, kun melodian osaat, voit sen myös vilheltää.
Mutta kun aletaan puhua huuliharpun ”soittamisesta” astuvat vaikeudet kehiin.
Sen ajan kun harppu oli hiljaa, loilottelin kaiken maailman iskelmät ja virret kovalla äänellä kuuluville.
Tytöt olivat hyvänä apuna siinä, että naapuritkin kuulivat.
Vilho oli hankkinut jostain mandoliinin, joka lojui nurkissa vuosi kaudet. Kieliä poikki sieltä täältä. Joskus sitä joku aina kilisteli.
Eksyi se minunkin käsiini. Luiskahtaen hyvin äkkiä pois, ja kaapin päälle.
Entäs musiikin kuuntelu? Vähäistä, koska radiot olivat ilman ulaa, kuuluvuus oli heikkoa.
Ja mitä sieltä kuului, ei lähentänyt ainakaan minua musiikkia harrastamaan.
”Kuulemme seuraavat neljä tuntia Väinö Raition alttoviululle säveltämiä muunnelmia opus numero kolmen johdannosta. Tuomas Haapanen soittaa säestäjän Gerda Weneskoski.”
Vielä pahempaa: ”Nyt laulaa Anna Mutanen suomalaisia kansanlauluja. Säestäjänä Pentti Koskimies. Ohjelma koostuu kahdesta puolentoista tunnin lähetysjaksosta. Tauolla Ulla Katajavuori esittää kanteleella Karjalaisen hevosenlaukan kolmelle kielelle”.
Ei ollut kuin lauantain toivotut levyt. Tai niiden viimeiset parikymmentä minuuttia.
Kaksi tapausta on jäänyt pysyvästi mieleen.
Eräänä lämpimänä kesäpäivänä, taisin olla viiden tai kuuden vanha, jytistelivät Niemi-Pesolan Kalervo ja Sointu BMW merkkisellä moottoripyörällä vanhanpaikan kartanolle. Jo tuo riitti nostamaan pienen pojan pulssin hurjiin lukemiin.
Ja paras oli vasta tulossa. Kalervo kaivoi pyörään köyttämät levysoittimen, vahvistimen ja kaiuttimen esille, asensi ne pikkutuvan eteen pihalle.
Kuunteluelämys oli niin valtava, ettei pienen pojan elimistö sitä oiken kestänyt, kuume kaatoi muutamaksi päiväksi vuoteeseen.
Kappaleista jäi mieleen ainakin kisas, kisas. Taisi olla nuoren Junkkarisen kappale josta vain muutama sana jäi elämään – näätkö tähtien lentävän taivaalla, kuinka vinhasti kiitävät ne -- .
Toinen tapaus, joka myöskin kaatoi sänkyyn, oli tivolin tulo Hollihaan kedolle.
Siitä kohistiin useita päiviä ennen. Tytöt ja Vilho kävivät siellä jo lauantaina, kertoivat pyhänä mitä olivat nähneet.
Sinne oli päästävä. Äyvän ja Äitin kanssa kävelimme kirkolle.
Muistan että pää meni heti pyörälle, kun astuin telttojen muodostaman kehän sisälle. Keskellä pyöri iso karuselli. Neekeriorkesteri soitti esiintymislavalla, ihmisiä oli paljon liikkeellä.
Vaikutteita tuli niin paljon, etten ehtinyt niitä käsittelmään. Jo pelkkä karuselliin katsominen sai voimaan pahoin.
Neekereitten lopetettua tuli tauoilla levymusiikkia kaijuttimista. Imatran Inkeri jäi korvaan.
Jäi niin paljon, että kun aamuyöstä heräsin kuumeisena, soi tuo kappale päässä, kun oksennus tuli, soi Imatran Inkeri yhä.
Pari päivää meni sängyssä tätä tapausta nollatessani.
Kun muutimme tänne Perkkiöön muutti maniskakin mukana.
Eräänä päivän, kun olin tapani mukaan ”sairas”, hmm. ja poissa koulusta, otin soittimen esille.
Ajattelin, onhan kumma etteikö tuosta jotain ääntä lähde.
Seikkulassa oli kitara, ja pieni ukulele. Olin niitä joskus näppäillyt, ja korvaan oli tarttunut kahden eri kielen välinen melodian. Joka muistuttu Marina Marina kappaleen kolmatta ja neljättä säveltä.
Näille äänille viritin maniskan. Musiikin teorian mukaan h es g h . Virityksessä ei ollut mitään järkeä, mutta saatoin sen tehdä aina uudelleen jos meni vireestä.
Mutta jonkinlainen perusta oli luotu, tuollaisen ahaa elämyksen kautta.
Aloin tapailla melodiota tuolla virityksellä. Ei ollut vaikeaa, kun alkuun pääsi.
Silloin otin periaatteeksi, soitan sen minkä osaan viheltää. Siis klassinen korvakuulo soittaja.
Jonkin aikaa maniska jaksoin viehättää.
Viikko lehdessä oli oy Estinin mainos Landola kitarasta, osamaksulla. Samassa mainoksessa oli Garl Olof Finbergin kitarakurssi.
Siihen aikaan markat olivat markkoja, pennejä ei vielä ollut käytössä. Kuukausi maksu oli viisisataaseitsemänkymmetä markkaa, samoin käsiraha, johon lisätty kaksisataa markkaa postikuluja.
Minulla oli parituhatta markkaa säästössä, mutta loput kolmetuhatta vielä tiellä tietymättömällä.
Tilasin kitaran! Kotona en uskaltanut puhua mitään.
Odotus oli pitkä.
Lähdimme Kannukseen kylään. Hakasalon Pentillä oli loistavaääninen kitara. Ja höylisti antoi kokeilla. Viritykseen kokeilu meinasi tökätä. Mutta kolmos ja kakkoskieleltä löysin tutun sävelparin. Olin painellut alussa hampaat irvessä mandoliinin korkealla olevia kieliä, joten tämän kitaran otelauta tuntui soittavan itsetään. Joopa joo. Pentti katseli vähän aikaa touhuja, ja tokaisi – tua.. pojalle pitää ostaa kitara. – Olin pudota tuolilta kun Äyvä kertoi Leenan hakeneen kitaran jo postista. Lappu oli tullut juuri ennen Kannukseen lähtöä. Olivat tienneet koko ajan suunnitelmistani. Paljastui kun Leena kertoi ihmetelleensä Viikko lehdestä puuttuvaa ilmoitusta. Siitä arvanneet.
Nyt tuli kiire kotiin.
Kotona odotti kolmion muotoinen pitkulainen pahvilaatikko aukaisijaa. Tämä laatikko toimi kitaran pussina sen koko minulla oloajan.
Aukaisin kiihtyneessä mielentilassa laatikon. Vaikka soitin ei fanerilandolaa kummempi ollut tuntui se oikealta soittimelta.
Kotona lupasivat maksaa osamaksut kerralla. Näin säästyneet valuutat sijoitin heti Finbergin kitarakurssiin. Kerran kuukaudessa tuli oppivihko.
Kurssi oli hyvä. Antoi hyvän sointuopin. Jopa minä ymmärsin sitä.
Kitara oli kovassa käytössä, ja käyttö koveni kun ensimmäinen kurssivihko tuli.
Rippikoulu jatkui talvella. Siellä kerroin Karille ja Mikolle harrastuksestani. Pojat olivat salamana koulun jälkeen Perkkiössä.
Ei kestänyt monta päivää, kun oy Estin ab sai kolme kitaratilausta lisää. Karille yksi, Mikko ja Kyösti tilasivat samalla.

Me osaamme soittaa yhteen!
Keväällä oli jo jokainen saanut sormenpäät siihen kuntoon, että se väistämätön, ”perustetaan orkesteri,” lause heitettiin ilmaan. Mikko ja Kyösti sanoutuivat kovina itsekriitikkoina irti ajatuksesta.
Karin kanssa aloimme treenaamaan. Emme tienneet yhteis soitosta mitään. Kumpikaan emme ollet nähneet ikinä miten kitaraa soitetaan. Finberg kyllä huolehti siitä, että aloin oppia sointuja. Mutta mitä niillä tehdään se oli hämärää?
Kunnes eräänä iltana Kari alkoi tapailla tuttua sävelmää ”pois pois, painukaa pois”. Kari käytti paljon tyhjiä kieliä kun haki kappaletta. Sattumalta Finberg oli aloittanut sointujen opettamisen G duurista, ei Cstä!. Ja sattumalta painoin G duurin soinnun alas ja limpautin kieliä kun Kari soitti. Siinä se oli! Jokin vaisto sanoi, ota nyt se toinen sointu jonka Finberg opettanut. D7. Tunne oli mahtava, me soitamme yhteen! Nopeasti kappale alkoi hioutua kuunneltavaan (varaus) kuntoon.
Sattuma sekin, että tämä biisi on niitä, joissa on vain kaksi sointua.
Onneksi, koska kolmatta en ollut vielä ehtinyt opetella.
Se kolmas, neljäs jne.. tulivat vähitellen käyttöön. Lumipallo oli lähtenyt liikkeelle, ei sitä enää mikään olisi pysäyttänyt.
Biisejä alkoi löytyä, joihin nuo Finbergin soinnut sopivat.
Yleensä niin, että hain itse kappaleen, jota viheltämällä tapailin, ja sointuja kitaralla korvakuulolla.
Karin kanssa sitten sovittelimme palaset yhteen. Hän oppi nopeasti. Intoa kun oli, soivat kitarat melkein kaikki vapaa-ajat.
Olen verrannut tätä meidän oppimistekniikkaa tietokoneiden käyttöön. Kun koneet tulivat, olivat ne melkein tyhjiä ohjelmista. Ensimmäiset käyttäjät joutuivat luomaan itse ohjelmapohjat koneisiin.
Samoin jouduimme me luomaan omat pohjat soitolle.
Tästä oli jonkin verran hyötyä keikkahommissa, kun tuli solisteja joita piti säestää.
Useilla ei ollut kunnon papereita, näyttämöt olivat pimeitä. Enkä muutenkaan olisi niistä papereista paljoa saanut irti. Tällöin oli parasta turvautua korvakuuloon. Siitä yli missä aita matalin.
Finbergin kurssi tuki tätä opettelua. Hänen sointuoppinsa oli yksinkertainen, helposti tajuttava.
Tuli pohja jolla saattoi säestää useimmat biiseistä.
Pelkkää nuotinlukua olisi pitänyt kehittää jo silloin enemmän.
Vähitellen alkoi mieli tehdä sähkökitaraa! –kuusikymmetä kolme tuli televisio keittiön nurkkaan.
Sieltä onnistuin joskus bongaamaan jonkun soittamassa kitaraa. Nyt se oli jo tutun näköistä puuhaa. Mutta fanerilandola ei enää vastannut tarkoitustaan.

Laitekierre alkaaPalolan Lassekin innostui soittelemaan, tosin omaa kitaraa hänellä ei ollut, kävi meillä vain limputtelemassa.
Aloin houkutella Lassea ostamaan Landolan. Vähitellen hänen kotiväkensäkin tuli siihen tulokseen, että kitara on pojan saatava. Sovimme hinnaksi neljäkymppiä, (neljätuhatta) markkaa. Kympin kitaran arvo oli pudonnut noiden vuosien aikana.
Enhän voinut kuitenkaan myydä ainokaistani!
Matkustin Kokkolaan ensimmäselle, (niistä lukemattomista) soittovehkeen ostomatkalle.
Kokkolassa oli kaksi liikettä, jotka pitivät itseään musiikkikauppoina.
Soitin ja Radio Ristirannankadulla, ja Musiikki Aitta Isollakadulla.
Musiikki-Aitta pisti ensimmäisenä silmään, kun kävelin linja-autoasemalta keskustaa kohti. Minulla oli sataviisikymmentä markkaa rahaa. Lasselta saatu neljäkymppiä ja hanttihommilla tienattu loppuraha.
Hintatasosta en tiennyt tuon taivaallista. Astuin liikkeeseen sisään.
Aulis oli myymässä. Oli siellä asiakkaitakin, täysin outoja. Muutaman vuoden kuluttua hyvinkin tuttuja.
Katselin seinällä riipuvia soittimia. Ja hintalappuja. Joissakin aivan tähtitieteellisiä lukuja.
Sitten huomasin siellä halvemmassa päässä orvon näköisen yksimikkisen, tavasin kitaran nimen lapaan painetusta tekstistä Klira?
Hinta satakaksikymppiä. Pienen ja siron näköinen soitin. Erikoisuutena karhennettu muovipäällyste.
Tein heti kaupat.
Kotona aloin tarkastella lähemmin ostostani. Kitarassa oli volume ja tone nappulat, yksinkertainen mikrofoni. Heikkous joka paljastui myöhemmin, ja teetti paljon työtä, oli kolmipiste ulostulo.
Otelauta oli varmaan nykymittapuunkin mukaan hyvä.
Landolaan verrattuna erinomainen.
Tuntui mahtavalta räpistellä heikkoäänistä lankkua. Tämä ei häirinnyt muita.
Lasse haki Landolansa pois. Vähän oli haikea olo. Jälkeenpäin kaduttanut, olisi se ensimmäinen soitin saanut jäädä kotiin. Vilhokin oli hakenut mandoliininsa jo aiemmin. Ajatteli kai, että kun ”Janikin” oppi jotain, oppisi hänkin.
Kari meni aivan mykäksi kun tuli seuraavan kerran Landolansa kanssa harjottelemaan.
Huonosti Klira ja Landola soivat yhteen. Koska Klirasta ei kuulunut mitään faneerikopan räminä läpi.
Asia oli selvä, Karin olisi ostettava myös sähköinen lankku!
Kitaran mukana oli tullut pätkä johtoa, jonka toisessa päässä oli Kliraan sopiva kolmipiste.
Tulin hyvin tutuksi tuon saksalaisperäsisen liitinsysteemin kanssa.
Toisessa päässä ei ollut mitään.
Meidän radio ei sisältänyt sisäänmenoa.
Isolla-nevalla oli iso Fenno ularadio jossa takana kaksi reikää sisäänmenona. Eräänä iltana matkustin polkupyörällä Kliran kanssa Isolle-Nevalle. Eskon avustamana kytkimme kitaran noihin sisäänmenoihin. Luunvärisiä näppäimiä radiossa painelemalla löytyi kanava, joka oli tuolle sisäänmenolle tarkoitettu.
Vaikea kuvailla tunnetta. Sanat eivät siihen riitä. Siinä syntyi päätös vahvistimen hankkimisesta.
Kari oli jotenkin ihmeellisellä konstilla saanut palkallista! Työtä Niemelän kolhoosissa. Joutui raatamaan orjan lailla, mutta niin oli Pojalla eväät taskussa kitaran ostoon.
Jälleen Musiikki-Aittaan.
Karilla olikin iso tukko rahaa.
Kent oli siihen aikaan muotikitara. Hagströmin tehtaan tuote. Kenttiä oli kahdenlaisia, paksukaulaisia kaksimikkisiä ja äärimmäisen ohutkaulaisia kolmimikkisiä.
Kari osti kaksimikkisen, jossa oli yllättävän ohut kaula.

Periaate päätösAlviirteen Meripaviljonki oli suosittu tanssipaikka kesäisin. Rippikoulusta päästyämme aloimme kulkea siellä lauantaisin. Orkesterit olivat enimmäkseen Keski-ja Eteläpohjalaisia. Etelä-Pohjanmaalta olivat:
Amarni. Heikki Reinin yhtye. Amor. Esko Alasihdon yhtye. (Esko soitti haitaria, Kyöstin mielestä oikean käden työskentely näytti enemmän nyrkkeilyltä näppäinten kanssa). Raimo Erkinheimon yhtye. Keski-Pohjalaisia: Valto Tuohiojan yhtye. Tauno Kiviahon yhtye. Alapo Ylitalon yhtye. (Alapo itse Kyöstin mielestä oli vain za za zaa röykäyksiä varten. Alaposta myöhemmin lisää) Paul Witicin yhtye. Kitarat näissä yhtyeissä loistivat poissaolollaan. Tauno tosin komppasin persoonallisella tyylillään. Mutta ei siitä kannattanut oppia ottaa. Enkä siihen oisi kyennytkään. Amorissa oli lakatun värinen puoliakustinen, mutta vähässä käytössä oli sekin kitara. Tuohiojassa soitti legendaarinen Simojoen Jukka. ”tuhannen soinnun mies”. En tosin koskaan onnstunut kuulemaan Jukan soittoa. Jos hän oli soittokunnossa, surkea vahvistin piti huolen etten päässyt kuuntelukontaktiin. Useimmin Jukka ei ollut soittokunnossa.
Yksi syy Alaviirteellä kulkemiseen oli nähdä miten kitaraa oiken soitetaan. Se toive ei toteutunut.
Joten eräänä launatai iltana sanoin Karille vähän ääntäni korottaen,( silloin ei vielä tarvinnut huutaa eikä karjua saadakseen äänensä kuuluviin orkesterin melun yli.) seisoimme orkesterikaiteen edessä: - Seuraavan kerran kun tuun tänne lavalle, tuun tuon kaiteen tuolle puolelle, tai en tuu ollenkaan.-

Vahvistinkuume nouseeOlimme lauantai iltana 14 helmikuuta 1963 tapamme mukaan vintillä treenaamassa, kun Vilho pölähti paikalle. – Tulukaas kantahan-. Menimme vähän ööksi. Mutta seurasimme perässä. Commerin perällä oli sähköisiä vahvistinlaitteita perä täynnä! Kaksi kaiutin kaappia ja Woima vahvistin.
- Nämä ovat Karhin Kalastusseuran laitteet, Lions Klubi vuokrasi ne. Voitta soittaa näillä huomis-aamuun asti. Sitten haen ne jääkiekko ottelun selostusta varten.- Tuohan oli lottovoittokin suurempi asia. Sähkömiehenä Vilho kytki kitarat Woiman sisäänmenoihin. Eihän siinä paljoa säätöjä ollut mutta meille se riitti. Soitimme koko yön!
Nyt oli viimeistään selvää, että vahvistimiin olisi saatava rahat vaikka kiven alta.
Parkkuuhommia oli siihen aikaan tarjolla kiitettävästi. Vielä eivät Zetoreihin kytketyt parkkuukoneet ollet ehtineet näille seuduille.
Meillä oli oma savotta tiipin kankaalla. Sain parkata ne lateet vahvistin rahoiksi. Kaksi ja puolisataa siitä kertyi. Olimme jo vanhoja tekijöitä Kokkolan musiikkiliikkeissä. Myös Soitin ja Radio Gronqvisteineen ja Fordelleineen oli tullut tutuksi.
Mutta Musiikki-Aitassa oili Dynacord merkkinen laatikko, joka sopisi Budjettiin. Hain sen heti kun tili oli ladottu kouraan.
Vahvistin oli pieni, sisälsi yhden vajaa kymmentuumaisen kaiuttimen.
Saksalaista tuotantoa. Eikä mitään tietoa liitin standarteista. Joka myöhemmin paljastui vahvistimen eduksi.
Ääni oli kirkas, kuulas joten kokoonsa nähden hyvä vahvistin, siis, hyvä ostos.
Molemma kitarat kytkettiin Dynacordiin, alkoi varsinainen orkesterisoitto.
Dynacord oli kerran todella lujilla, kytkimme siihen Kyöstin ja Karin Kentit, minun Kliran ja kaiken päälle Karhulan Tarmon Landola basson. Hyvin kesti ja hyvin kuului.
Totesimme kuitenkin, ettei tällainen vahvistin tuleviin keikkakäyttöihin sovellu.
Sain ison parkkaus urakan Lankilan Väinöltä. Laani oli Pisilän Isolla-Nevalta. Se oli tuottoisaa puuhaan, keräsin muutamassa viikossa kuusisataa markkaa, jotka vein Soitin-ja Radioon.
Kun isomman vahvistimen kuume oli iskenyt olin kierrellyt molemissa liikkeissä. S-Rssä oli silmiini osunut oikea keikkavahvistin, Dawoli merkkinen. Kysyin Fordellilta oliko siinä kaiku ja tremolo? – siinä on kaikki-. Kertoi Fordell. Fordell ei ollut omalla alalla tiskin takana. Hän oli klassisen musiikin soittaja, ja säveltäjä.
Häenllä oli yhteyksiä muihinkin säveltäjiin kai Teoston kautta. Topi Kärjen nuottikopiot hän kerran antoi minulle. Siinä oli Kärjen uusinta tuotantoa käsin kirjotettuna. En niitä hyödyntänyt. Kokkola reissuja tuli lisää, maleksimme, "me soittajat" liikkeissä tuntikausia kuunnellen "muusikoiden" juttuja. Kiviahon Tauno tuli nopeasti tunnetuksi, samoin Alapo, (josta myöhemmin.) Mukana oli nuoruuden hulluutta. Muistan kun Karin kanssa tulimme tällaiselta maleksimisreissulta linja-autossa hautuumaan tykö, oli jakokunnan tie aivan kaljamolla. Linja-auton perä oli fiiraillut useissa mutkissa vaarallisen tuntuisesti.
Heti autosta tultuamme molemmat selälleen! Lähdimme liukastelemaan Perkkiötä kohti. Jokin iili sai meidät laskemaan lipat. Mieleen on syöpynyt lähtemättömästi luku 37 kertaa jalat taivasta kohti. Oli Hauskaa!
Dawoli maksoi viisisataa markkaa. Ostin sen.
Kaikua siinä ei ollut! Laatu oli hyvää, ääni syvä ja voimakas.
Karille olin myynyt Dynacordin.
Davolissa oli nykyaikaiset piikki kytkennät. Klira alkoi myös tuntua heppaselta. S-Rssä olin nähnyt Landolan lankkukitaran! Se oli kaksimikkinen, komeasti lakattu. Lisää pantaveihti hommia ja hain kitaran itselleni. Klirasta sain kai jotain vaihdossa.
Tähän väliin on mainittava, että Kyösti oli myös siirtynyt sähkökitara kantaan. Ensin sininen yksimikkinen Klira, ja sen jälkeen samanvärinen kaksimikkinen Kent somistin Järvelän tuvan seinää. Eikä niitä siellä seinällä annettu pitkiä aikoja riippua. Kyösti soitteli myös ahkerasti.

”Orkesteri” syntyy- Nyt meillä oli jo vahvistimet.
Palolan Keijo oli hurahtanut rumpujen maailmaan. Itsestään selvyys oli, että Keijosta rumpali.
Eräänä iltana pidimme ensimmäiset ”bändi” harjoitukset. Ei Keijolla rumpuja ollut, mutta pitkältä vintiltä löytynyt Marke keksilaatikko sai toimittaa rummun virkaa. Kepit Hän oli hankkinut Kokkolasta.
Tästä Markelaatikosta Kari näki etiäisen: - Ajatelkaa pojat, jos joskus voimma tuumata.-
-Muistattako silloin vinttikamarissa ko Keijo pänttäs Markelaatikkoon, ja nyt oomma täsä?- Tämän etiäsen Kari muisti, kun tuli nuorena poliisina kuuntelemaan Vaasan Kauppaopistolle, kun soitimme siellä Jukka Kuoppamäen kanssa. – Määhän sanoin sielä vinttikamarisa sillon ettei se tähän jään-
Keijon mukana harjoituksiin tuli Orjalan Pentti.
Pentistä tekisimme basistin.
Kyösti ja Mikko puuhastelivat vielä kotona. Mikolla oli myös vaihtunut kitara, Framus merkkiseen komeaan puoli-akustiseen kolmimikkiseen.
Bändi oli Mikonkin tähtäimessä. Oikea tanssiporukka. Lukkarilan Heikki, jäätyään pois Tuohiojasta alkoi Shellin Mikon kanssa keräämään porukkaa itsensä ja Mikon ympärille.
Myös meillä alkoi olla selvät suunnitelmat kasassa. Pentti siis basisti. Kari olisi soolokitaristi, Keijo rumpali, ja minä komppaisin.
Suunnistimme porukalla Kokkolaan, Pentti ei vähään tyytynytkään, osti Fenderin vahvistimen ja punaisen Kentin basson. Keijo kokoili rumpusatsin vähän vaatimattomimmista osasista. Lefiman virvelin muistan.
Saunakamariin raivasimme harjottelutilan.
Siitä tulikin legendaarinen paikka.
Pentti ei ollut soittanut koskaan bassoa, joten työsarkaa riitti.
Onneksi olimme kaikki niin alussa, että jokaisella oli tekemistä itsensä kanssa.
Mutta vaikeinta oli Pentillä. Kyösti kävi muutaman kerran kuuntelemassa, taisi soitellakin aina silloin tällöin.
Senkin huomasimme, että kun Köpi otti joskus basson käsiinsä, alkoi Kentistä löytyä oikeita basso ääniä.
Nopeasti Pentti tajusi, ettei hänen soittonsa valmistuisi, Kyösti teki tarjouksen Fenderistä, ja Kentistä jotka vaihtoivat omistajaa. Me vaihdoimme basistia.
Homma alkoi sujua. Kyöstin sointupohja oli vahva, otimme molemat biisejä ylös, niitä vähiä mitä radiosta kuului. Kyösti hankki sitten levysoittimen ja mahdollisuudet kappaleitten kopiointiin paranivat.


Puhelinoperaattoreiden painajainen
Kännyköistä ei kukaan edes uneksinut tuohon aikaan. Kuitenkin viestimiä tarvittiin. Me ratkaisimme pulman vetämällä puhelinlangan Järvelästä Perkkiöön. Samoin langatimme yhteydet Isollenevalle ja Sarvikankaalle.
Siihen aikaan alkoivat kiekkovalintaiset puhelimet tulla Lohtajalle, ja veivikoneet jäivät työttömiksi.
Ne toimivat erinomaisesti kotitekoisten linjojen päissä.
Hyödynsimme puhelimia biisien sorvaamisessa. Kyösti otti kappaleen ylös levyltä. Soitti puhelimella soinnut ja melodian kulun. Melodian taisi huudella vain, paina geehen , sitte aahan takasi geehen.. jne. Aina välillä luuri levysoittimen kovaääniseen. Näin kului monta sunnuntaipäivää rattoisasti, ja illalla meillä oli biisi opeteltavaksi saunakamarissa.


SyrjähyppyEnnen kuin aloimme tällä porukalla säännölliset harjoitukset, olin huomannut lehdessä pienen ilmoituksen, jossa haettiin kitaran soittajaa Kokkolaan.
Silloin ei ollut puhelimia, joten lähetin postikortin, että olisin kiinnostunut. Vastaus tuli pian. Treffattaisiin lina-auto asemalla.
Davoli ja Landola mukana painelin Kankaan autoon. Kokkolassa odotti pojan hujoppi asemalla, esitteli itsensä Saarukan Allaniksi. Kannoimme vehkeet Urheilukadulle Allun vinttikamariin.
Siellä oli Nycci ja Leffi odottamassa.
Aloimme jyystää biisejä. Allu yritti soittaa bassoa, mutta rumpali hänestä loppujen lopuksi tuli. Nycci oli ollut jo oikeilla keikoillakin, joten hänen rutiininsa varassa liikuimme.
Pari kertaa treenasimme, kunnes tuli ensimmäinen keikka. Tiesimme että tämä olisi ensimmäinen ja viimeinen, koska Nycci lähtisi seuraavana päivänä Ruotsiin töihin.
Keikka oli Selskagslubbenilla. Vanhemman puoleista ruotsia puhuvaa porukkaa. Mutta hienosti meni. Eräs kappale jäi soimaan mieleeni kun palasin Lohtajan ympyröihin.

Kohti ensimmäistä keikkaa
Nycciksi sen ristimme. Tapailin sitä kitaralla sen mitä muistin, kun Karin kanssa harjoittelimme.
Kokkolan harjoitukset olivat tuoneet paljon ”itsevarmuutta” ja ”kokemusta” touhuun.
Eräänä iltana istuimme Väiskissä, päätimme soittaa vielä yhden levyn. Summassa painoin The Spotnicin Just Listen to my hear. Hämmästys oli melkoinen, kun soittimesta alkoi kuulua Nycci.
Ei auttanut kuin kelata kappaletta muutamia kertoja illassa. Vihdoin tarttui niin korvaan, että saatoimme väsätä soinnut Nycciin. Melodia muokkautui siinä sivussa.
Siitä tuli meidän pravuuri. Henkisenä managerina toimi Vilho. Nycistä tuli hänen lempikappaleensa.
Nyccillä oli ollut kitarassa Meazzin laulukaapit ja vahvistin. Siinä oli hyvä nauhakaiku.
Mutta laulukamoihin ei meillä ollut varaa.
Kari oli jo silloin sitä mieltä, että ulkoisiin seikkoihin tulee kiinnittää huomiota soittamisen ohella. Oli aikaansa edellä!
Eräänä päivänä saapastelimme Kokkolan Kauppakomppaniaan, jossa tiesin Saarukan Allun olevan myyjänä.
Ostimme yhtenäiset paidat, siihen rusetit ja komeat…hmm liivit. Niistä en kyllä oiken pitänyt.
Nyt olimme yhtenäinen orkesteri.


THE STRINGS!Nimikin piti porukalle saada. The Tveatles oli työnimenä. Muistutti ”jonkin” verran erästä vähän kuuluisampaa yhtyettä. Pohdinnan,josta jäljempänä, tuloksena nimeksi tuli: The Srings
Soitin ja Radioon oli tullut myyjäksi Kiviahon Eero, hän esitteli meille uutuuden: Meazzin kitaravahvistimen. Teholtaan ehkä Davolin luokkaa, mutta ääni ja säätömahdollisuudet paljon paremmat. Ostimme Karin kanssa molemmille Meazzit.

RäyskäLandolan kitara alkoi reistailla. Mikrofonit olivat heikossa muovilevyssä, joka repesi, kun johto tarttui johonkin kiinni. Aikani sitä tinailtuani ostin ideal mikkikokonaisuuden alkuperäisten tilalla.
Ehkä äänikin parani. Mutta Landolan aika alkoi käydä vähiin. Kun vielä tuhrein sen lakkauksen kärpäsmyrkyllä päätin vaihtaa pois.
Palasin jälleen Kliraan. Aulis otti Landolan nimellistä korvausta vastaan. Antoi sille kuvaavan nimen, Räyskä. Niin kauan kuin Musiikki-Aitta oli pystyssä, Landola homehtui yläkerran hylkysoittimien seinällä. Nyt tuli osamaksu kuvaan mukaan.
Tämäkin Klira oli muovilla päällystetty, kaksimikkinen vibralla varustettu sakemanni. Ja liittimenä onneton kolmipiste. Kitaran heikko kohta.
Vaikka laulukamoja meillä ei ollut, kävi laulaja ehdokkaita silloin tällöin saunakamarissa kokeilemassa. Hylkäsimme armotta kokeilijat.
Harjoittelimme paljon.

Stirngs estraadille!
Jostain ilmestyi saunakamariin Greger Wikström. Kokkolalainen. Hän lauloi muutamia biisejä englanniksi. Toisen Meazzin kautta. Keijo touhusi meille keikan. Tarkemmin kaksi keikkaa.
Joten aloitimme rempseästi.
Alkuilta olisi yhteiskoululla pikkujoulussa, ja loppuillasta Black Dreamersein kanssa Ruotsalossa.
Äkkiä piti saada muutama joululaulu valmiiksi.
Jukkolan Mauno kuskasi kamppeet yhteiskoululle. Hermoilimme muutaman kappaleen, Greger yritti laulaa.
Vauhdilla kamat autoon ja Ruotsaloon.
Siellä oli meno päällä, Rexin porukka jumputti kovalla volyymillä.
Ei se meiltä oiken hyvin mennyt.
Gregeriltä meni sisu kaulalla. Soitimme omat settimme ilman laulajaa.
Rexi lainasi kitaraani, soittivat tuntinsa. Setin jälkeen kysyin Rexiltä olivatko vireessä. Ei nyt aivan, puoli sävelaskelta poikkesi. Ei haitannut menoa.
Keijo oli nuorisoseuran sihteeri. Lupasi hommata meille prosenttikeikan.
Bändi, joka keikalle lähti oli puhdas instumentti orkesteri. Laulajaa emme olleet löytäneet, vaikka pientä haeskelua suoritimme jatkuvasti. Greger häipyi Ruotsalosta jonnekkin.
Raahasimme hyvissä ajoin soittimet Lohtajan Ns. talolle. Valmetti taisi olla keikka ”autona”.
Kyöstin sininen Kent oli Karilla soittimena.
Kari on ollut koko ikänsä vasenkätinen. Koulussa kun kirjoitimme juoksevalla musteella Karilla oli vaikeuksia pitää kirjoittavaa kättä niin, ettei olisi töhrinyt märkää mustetta. Käsialaan tämä vääntäminen ei vaikuttanut, se oli mallikelpoista. Kitaraa vasenkätiset pitävät yleensä vasenkätisesti. Lapa törröttää soittajasta katsottuna oikealle.
Ja kun kitara käännetään oikealle osoittamaan, tulevat kielet nurinkuriseen asentoo. Lintukieli ylimmäiseksi ja karhukieli alimmaiseksi. Kummallisesti pitää vääntää, että sormet taipuvat sointuihin. Kari käänsi kielet melkein heti itselleen sopiviksi. (kuuluisimpia vasenkätisiä soittajia on Jimi Hendrics. Onko vasenkätisesti soittavia viulisteja?) Näin piti tehdä myös Kentille. Tästä Kent ei pitänyt. Innostui katkomaan ykköskieltä tallan kohdalta. Uhkaavasti alkoivat varakielet loppua. Yksi kieli jäljellä, ja poikkihan sekin meni. Minulla oli uutuus liimaa jonka nimi oli Bostic. Koska kieli oli katkennut aivan juuresta, sitä oli varastossa viritystapin ympärillä. laitoin liimasta seoksen jolla vahvistin kielen tallasta renkaaseen asti. Nyt kesti virittää muiden kielien mukaiseksi.
Ei siellä mitään väenryntäystä ollut. Kuitenkin niin paljon, että soitimme loppuun saakka.
Kappaleet riittivät kummasti.
Taukomusiikkiakin meillä oli.
Olimme tehneet kovan sijoituksen. Vilho hommasi Teknosta Telefunken merkkisen mangnetofonin. Siihen aikaan ne olivat hinnakkaita.
Yksin emme olisi kukaan sellaista voineet ostaa. Vilho, Kari, Keijo ja minä kimpassa saimme sen rahoitettua. Siitä oli suuri apu kappaleitten kopsaamisessa.
Ja nyt toimi tauko nauhurina. Niin kuin tuli toimimaan lukemattomilla keikoilla.
Ehkä Karia tympäisi tyhjältä tuntuva näyttämö. Meidän vahvistimet hukkuivat isojen näyttämöiden kulisseihin. Kari intautui tekemään lastulevystä Meazzeille ja Fenderille n. 80 x 60 x 40 cm. kotelot. Komealla etukankaalla varustetut.
Niihin laatikkoihin Meazzit ja Fenderi piiloon.
Karilla oli mahdollisuus soitella joskus Niemelän puhelimella. Varkain.
Sai keikan Himangan Roiman talolle. Siitä keikasta en paljoa muista. Mutta!!!!
Oli talvinen iltapäivä, kun näin jonkun tulevan metsätietä pitkin. Tulija ei muistuttanut mitään tunnettua kaksijalkaista. Välillä olento konttasi, hyppi hurjia loikkia ilmaan, tekipä kuperkeikankin lumisessa kohdassa.
Aloin aavistella että jotain suurta on tapahtunut! Kun pääsin kuulo etäisyydelle korviini kantautui musiikin lailla Karin kailotus: - keikka! keikka! – Pistin villiksi juoksuksi, ja tietenkin piti kontata viimeiset metrit. Keikka! Kari huohotti, Rautiossa! Eihän?
Selvisi, että ensimäisellä yrityksellä Kari onnistui lyömään keikan lukkoon Raution Ns talolle.
Aikaa pari viikkoa.
Hietalan Mauno oli kuskimme.
Nyt harjoittelimme melkein joka ilta.
Sitten koitti suuri hetki. The Strings lähti kauaksi keikalle!
Ja yllätys oli suuri kun pistimme pelit soimaan, yleisö hullaantui! Aivan kuin Beatlesien konserteissa.
Olimme puulla päähän lyötyjä, tällaistako tämä on. Viimeisen tunnin soitimme melkein pimeälle salille. Meteli oli huumaava. Ihme, että Meazzit jaksoivat sen yli soida.
Järjestäjä löi heti toisen keikan lukkoon.
Maunokin oli innoissaan. Tajusi , että saisi lauantai illoiksi muuta tekemistä kuin kytätä kotona puhelimen soittoja.
Saunakamarsissa soitimme vähintään kolme iltaa viikossa. Siitä tuli kulttipaikka. Kliran laitoin vaihtoon Raution keikan jälkeen.
Klirassa oli irroitettava vibra. Karhennetulla sormin avattavalla ruuvilla kiinni. Kävimme joskus ottamassa tuntumaa ison salin akustiikaan Väiskin, Väinönlinnan salissa. (saanut nimensä ensimmäisestä putka asiakkaastaan. Väsikin maantien puoleiseen nurkkaukseen oli rakennettu ulkoa kuljettava putka! Oliko yleisessä käytössä, tai vain Väiskin asiakkaille?) Soittovehkeet kuljetin saunakamarista yleensä Valmetilla. Etteivät putket ja tinaukset olisi vaurioituneet tärinästä, laitoin peräkärryn pohjalle heiniä.
Olin palaamassa kotiin harjoituksista, kun Shellin edessä alkoi traktorin koppiin tulvia savua. Savu oli niin kitkerää, että tuli kiire poistua ulkoilmaan. Fanerikopin ominaisuuksiin kuului, ettei siinä ollut ovia. Takaa piti hypätä alas.
Siinä iässä olin sen verran ketterä, että hengissä ulos selvisin.
Näin heti mistä oli kysymys. Akulta suoraan koppiin menevä sähköjohto oli hankautunut rikki moottoripeltiä vasten. Johto kärysi iloiseti pitkältä matkalta.
Käsin se oli repäsitävä irti. Kauan sen jälkeen oli sormien sisäpuolella muisto tästä repäisystä.
Onneksi palo sammui.
Tuollainen ”pieni” kärähätäminen teki tuulilasinpyyhkijän toimimattomaksi. Jatkoin matkaa.
Nostelin kamat saunakamariin, ja peruuttelin traktorin elosuojaan. Vein Kliran sisälle.
Aamulla huomasin, ettei vibra ollut tutulla paikalla. Muistelin, että mukana se oli ollut.
Menin elosuojaan, mutta Äyvä oli ehtinyt jo viedä heinät navettaan.
Tein siihen väliaikaisen kammen vanneraudasta fiilaamalla.
Jonkin ajan kuluttua Äyvä toi navetasta pahoin hapettuneen alkperäisen kammen. Putsailin ja kiillottelin sitä parhaani mukaan. Huonoksi jäi.
Niin huonoksi, että kun aloin tehdä vaihtokaupaa Klira / kolmimikkinen Kent, Hiltusen Jouko laukaisi, ”tuo vibra näyttää sianpaskassa olleelta”. Vähän erehtyi, lammasketan hapot olivat tehneet pahojaan. Kent tuli taloon, emme kuitenkaan kovin hyviksi ystäviksi tulleet.
Tämän Kliran tarina ei päättynytkään tähän. Klaus kertoi, että hän osti sen vähäksi aikaa itselleen, ennen kuin vaihtoi sen punaiseen Hagströmin kaksitoistakieliseen. (lisäys 19.11.2007)
Aina oli saunakamarissa joitakin kuuntelemassa.
Vilho melkein joka kerta. Aina kun Hän tuli, soitimme Nyccin.
Nissilä Jouko kävi usein. Niemelän Harri.
Kävimme Rautiossa toisella keikalla. Mutta pelkkä rautalanka oli jäämässä Beatlesein esimerkin mukaisesti taka-alalle. Suosio oli ja paljon vaisumpi.
Aloimme kaivata laulusolistia.
Orjalan Pentti tuli eräänä sunnuntaina katselemaan miten menee.
Annoimme hänelle mikin, ja muutaman kappaleen laulettuaan, totesimme että voimme yrittää Pentin kanssa.
Pentti oli ostanut myös saxofonin. Ja ottanut vaimon!
Vintturilla teimme Pentin kanssa viimeisen keikan.

Stringsin keikat.
koko hinta taxi mieheen1. Yhteiskoulu / Ruotsalo 13.12.-64 60,- 20,- 10,-2. Himanka 5. 1.-65 120,- 15,- 20,-3. Rautio 9. 1.-65 175,- 75,- 20,-4. Hillilä 17.1.-65 110,- 30,- 20,-5. Rautio 23.1.-65 175,- 75,- 20,-6. Vintturi 6.2.-65 220,- 60,- 35,-7. Marinkainen 2.3.-65 75,- 15,- 15,-8. Lohtaja 13.3.-65 200,- 30,- 20,-


HELJÄ JYLHÄN YHTYE
Keijo oli kuullut Jylhän Heljästä, samoin minä.
Hänen olisi pitänyt tulla laulamaan silloin Nyccin porukkaan, mutta linja-autoasemalla teki oharit.
Heljä oli mennyt Koskelan Karin porukkaan. Muttei viihtynyt siellä.
Tuli koelaulamaan meille.
Heljä oli hyvä laulaja. Voittanut jonkin laulukilpailun.
Lohtajalla Heljä oli ensimmäisellä keikalla meidän kanssamme.
Kalajoelle saimme keikan. Valitettavasti lehdessä luki Helge Jylhän yhtye. Kari ja Keijo olivat saaneet päähänsä vaihtaa yhtyeen nimen. Nimeksi tuli Heljä Jylhän yhtye.
Yleisö oli vähän vanhempaa ja asiallista. Mutta pieni takapakki tuli, kun pari tanssiparia tuli pyytämään polkkaa. Kari tokaisi, ”soitamme mitä tykkäämme”. Sota oli lähellä. Mutta polkkaa soittamalla saimme rauhan aikaan.
Taisi olla Keijo, kun hommasi Kokkolan työpikselle keikan aivan yllättäen.
Meinasi ensikerran mennä pupu pöksyihin. Työpiksellä kävivät monet ulkolaisetkin kitaraporukat ja yleisö oli ”valveutunutta”. Vähääkään ei helpottanut, kun keikapaikalle tultuamme totesimme, että Helke oli luistanut koko hommasta.
Yllättävän sopuisasti yleisö meidät otti. Olisiko ollut sääliä mukana.
Kari oli myös alkanut vähitellen kiinnostua laulamisesta. Harjoittelimme laulukappaleita ohjelmiston täydentämiseksi.
Yllättäen saimme keväälle –65 vieä muutaman keikan. Kävimme maakunnassakin soittelemassa.
Kangaskylältä tullessamme jätimme Heljän ja hänen tyttökaverinsa kyytistä. Jostain syystä jättö ei osunut aivan kohdalleen, ja tytöt joutuivat harppomaan korkokengissä fälttikiivuja pitkin kämpilleen . Kokkolan VPK,n talolla Strings / Heljä Jylhän yhtye soitti viimeisen keikkansa.
Kari ja Keijo lähtivät Suomen raskaaseen viiden päivän kuluttua tuosta keikasta.

Valmistatutumista tulevaan
Ruotsalon keikalla olimme tutustuneet Keron Raimoon ja Kippon Jukkaan.
Black Dreamers oli myös hajoamisen alla. Joten luonnollisesti aloimme tuumia fuusiota.
Kyöstillä oli vientiä myös Lukkarilan porukan suuntaan, heiltä puuttui basisti.
Viisikymmen luvun loppupuolella alettiin huomata, ettei kontrabasso jaksa kilpailla muotiin tulleiden sähkökitaroiden äänivolyymin kanssa. Rumpalit vielä pysyivät balanssissa mukana, kun löivät lujempaa.
Kehitettiin bassokitara. Periaatteesa kitara, jonka kaksi ylintä kieltä oli jätetty pois, ja e a d g viritetty oktaavia matalammalle kuin kitara. Kielet olivat huomattavasti kitaran kieliä paksumpia.
Tällainen mahdollisti mikityksen johdon kautta suoraan vahvistimeen.
Olihan se yhtenäisen visuaalisuudenkin kannalta näyttävämpää, kuin nojata vaatekaapin kokoiseen kontraan.
Lukkarilan porukalla oli kontra. Sille ei ollut kuitenkaan vakituista soittajaa. Nissilän Mikko fonisoolojensa ohella hoiteli basistin virkaa.
Kuitenkin aika oli ajanut pystybassojen ohi tanssimusiikissa. Rautalanka bändit olivat totuttaneet ylesön kuuntelemaan bassoa yhtenä vallitsevana soittimena. Ja kun tämä äänimaailma puuttui, tuntui musiikista puuttuvan vähintään puolet.
Edellämainitut seikat työllistivät Kyöstiä myös Lukkarilan yhtyeessä.
Tuntui varmaan oudolta, jos Kyösti ei ollut mukana, joutua soittamaan keikkaa ilman sähköbassoa?
”Lukkarilaiset” soittivat siistiä ja tanssimusiikkia. Seikkulan Mikko kitara. Maunumäen Kaarlo haitari. Nissilän Mikko saxofonit, ja klarinetti, sekä kontrabasso. Heikki Lukkarila soitti rumpuja ja lauloi.
Pojat törmäsivät myös aikaisessa vaiheesssa säestys tehtävään. Vattajalla ampumaleirillä oleva Markus Allan tuli laulamaan tansseihin Ns. talolle.
Pojat ottivat vakavasti homman. Taisi olla Kyöstikin tukena?

lyhyestä virsi kaunis
Äänitimme kesällä vielä koko ohjelmiston telefunkenille, mutta tuo arvokas nauha on tuhoutunut!
Kesään 1965 kuihtui nuoruuden innolla perustettu soittoyhteisö.
Bändin nimeä emme koskaan saaneet kohdalleen, ensimmäinen ehdotus oli The Tveatles ei mennyt edes Beatles huumorina läpi. Seuraavaksi tulikin Strings. Mietimme jälleen kerran nimeä Kokkolasta tullessamme. Olin ostanut uudet kielet kitaraan. Siihen aikaan niiden laatu oli heikkoa, joten usein niitä uusittiin. Huhu kertoo, että Kitaraguru Raimo Hammar olisi uusinut joka keikalle? Kari ja Kyösti katselivat kielipakkausta, ja huomasvat että strings olisi sopiva nimi yhtyeelle.
Ei huono lainkaan. Mutta iloa himmensi muutaman ajan kuluttua saamamme tieto, että Kari Hillon perustama yhtye Kotkasta käytti samaa nimeä. Emme kuitenkaan vaihtaneet.
Tuo Hillon yhtye tuli myöhemmin tutuksi Jukka Kuoppamäen yhtyeenä. Jukka taasen keikkaili meidän kanssa paljon täällä pohjos-Suomessa


Luettelon poikasta matkan varrelta.
Stringsin, Heljä Jylhän ja Kari Keiskin yhtyeen.

Heljä Jylhän yhtyeen keikat
1.Lohtaja 28.4.-65 2. Kalajoki 1.5.-65 160 60 203. Lohtaja 5.5.-654. Kokkola, työpis 26.5.-65 205 45 405. Kangaskylä 30.5.-65 220 70 306. Lohtaja 9.6.-65 7. Koskenperä 4.7.-65 220 70 308. Kokkola,vpk 10.7.-65 200 50 30

Stringsin ajan laitteet:
Keijon rummut: Aluksi kokosi sekalaisen satsin. Premierit loppuaikana
Kyöstin bassovehkeet: Kent basso, Fenderin vahvistin.Voima vahvistin, goodmas kaiuttimet.
Karin kitaravehkeet: Kent 2 mic. Meazzi kaiulla. Kitaran ja Meazzin Kari möi Puution Tuomolle. Huhu kertoo, että olisivat vielä tallessa?
Veijon kitaravehkeet: Klira ja Kent kitarat, Meazzi kaiulla.



Ketä kävi harjoituksissa laulelemassa ja soittelemassa:
Keijo Palola rummut: Kyösti Karhula kitara ja basso. Kari Niemelä kitara ja laulu. Veijo Kinnunen kitara. Pentti Orjala basso sax. ja laulu. Heljä Jylhä laulu.
Satunnaisia kävijöitä: Aarre Kero laulu. Mikko Seikkula kitara. Lauri Kalajoelta. Rexi Ruotsalosta.

Kuuntelijoita:
Vilho. Harri N. Jouko Nissilä. Grammo. Matti Pulkkinen. Ahti Havela. Leo ja Mikko Pietilä. Lasse Palola. Hannu Niemelä. Heikki Niemelä. Esko Palola. Mauno Jukkola. Paavo Pulkkinen. Palolan tytöt.



Lisää –60 luvun yhtyeitä:
The Gamblers. Timo Kamsula kitara. Olli Hakola basso. Markku Valo rummut, Seppo Ruokosalo komppi,  Antero ”Andy” Lehto laulu. The Wantons. Stig Bysgata soolokitara. Raimo Hammar komppi. Jouko Tornikoski basso. Leif Andesson rummut. Seppo Harju laulu. Nämä olivat Kokkolalaisia kitaraporukoita.

El Mosquito Toholammilta. Veikko Alanko kitara. Aarre Asiala hanuri?? basso ?? Veijo Hukari rummut.
Mosquito edusti sen ajan yleistä käytäntöä: Järjestäjä ilmoitti lehdessä: Taina Alangon Yhtye. Solistina Taina Alanko. Tauolla rautalankayhtye El Mosquito.
Ja keikkapaikalla soitti Taina Alangon yhtye tunnin verran. Sitten hanuristi pisti haitarin nurkkaan, otti komppikitaran, El Mosquito oli astunut estraadille! Mitä olisi sanonut työaikalainsäädäntö?
"Kirjoituksessa mainittiin The Mosquito ja taina Alangon yhtye.Ensimmäisen yhtyeen oikea nimi oli El Mosquito ja siinä soittivat ainakin Tapio Alanko kitara,Veijo Hukari rummut,Juhani Yli-Korpela instrumenttia en muista,olisiko ollut bassokitara.Harmonikkaa en muista
kuka olisi soittanut.Kirjoituksessa mainittiin Asiala.Sen nimisiä oli ainakin Olavi ja Leo,molemman hanuristeja" lainaus s-postista anonyymi nimimerkiltä"

Clou Yxpihlajasta. Salando Kokkolasta. Eero Kiviahon yhtye Kokkolasta. Eero Kiviaho laulu ja trumpetti. Mats Möller basso ja laulu. Timo Salmi Hanuri. Sakke Andersson kitara. ? rummut.
Matti Lawanderin yhtye Ylivieskasta. Unto Jutilan yhtye Kalajoelta. Telstars Kaustiselta. Silver Star Kaustiselta. Mexiko Teerijärveltä. Lolita Teerijärveltä.
Sven Niemen yhtye Kokkolasta. Sven Niemi basso, puhaltimet ja laulu. Seppo Rautio hanuri kitara ja laulu. Osku Pesonen rummut. ? Hannele Valkama laulu.
Jerico Kälviältä, Mäkelän Jaskan serkuksia ainakin.
Kari Koskelan yhtye Kälviältä. Kari Koskela urut ja laulu. Kauko Mattila kitara. Unto Laaksonen rummut. Mic Haavisto venttiilipasuuna. Jaakko Mäkelä basso.
Torremolinos Kälviältä. Matti Kokko hanuri. Hilding Saren kitara. Leo Tuomaala basso. Taisto Hellanmaa laulu. Kimmo Anttila rummut. Lexa soitteli tässä päivänä muutamana, ja kävimme henkevää keskustelua niistä oikeista vuosista, jolloin Kekk... Orkesterit olivat yhtyeitä, laulukamat Metazzeja ja kitarat Fendereitä. Lexa kertoi ensimmäisestä keikasta Perhoon. Hän soitti hanuria! Oli varastossa 4 (neljä) tangoa, ja loput tavallista tanssimusiikkia. Mutta Perholaisille ei käynytkään muu kuin tango, joten nuo neljä tangoa tuli opittua perinpohjin sinä iltana.
Myös se keikka oli Lexan ensimmäinen ja viimeinen hanurin takana. Basson varressa niitä kertyikin sitten "hieman" enemmän. Kertoi vielä, että tuon keikan jälkeen pestasi Torrelmolinos Pentti Myllykankaan soittamaan haitaria.
Tämän päivän tilanne on se, että Torremolinosta puhallellaan henkiin, joka on todellinen kulttuuriteko. Niin, ja tuosta luettelosta puuttuu hanurivirtuoosi Sauli Kivijärvi.
Eero Palon yhtye Marinkaisista. Eero Palo urut ja laulu. Immo Karhulahti haitari ja laulu. Erkki Isosaari kitara. Eero (Esso) Karhulahti rummut. Matti (Gille) Suvanto basso.
Tangokitarat Kokkolasta Raimo Hammar solokitara. Tuure Woltter basso ja laulu. Tapani Woltter komppikitara ja laulu. Jussi Pulkkinen urut. Timo Hietala rummut.
Valto Tuohiojan yhtyeen kokoonpano: Valto Tuohioja hanuri. Olli Tullila trumtetti ja laulu. Mikko Nissilä fonit, klarinetti ja basso. Jukka Simojoki kitara. Heikki Lukkarila rummut. Erkki Hirvi? Myös Caroline oli Kannuksesta, laadukas yhtye joka pisti Kokkolan pojatkin mietteliäiksi. Kilu Hietala, Osmo Kannussaari, ainakin olivat lavalla samaan aikaan.


Tauno Kiviahon yhtye mainittiin jo tuolla Alaviirteen osiossa. Soittajat: Tauno Kiviaho kitara ja laulu. Tate Lehto basso. Timo Lehto rummut. Aarne Nukarinen haitari.
Tauno vaatii oman kertomuksensa:
Toholammilta Hän oli lähtöisin? Tane oli persoona sanan varsinaisessa merkityksessä. Myös karismaa oli Taunossa vaikka muille jakaa. Lämminhenkinen, aina hyväntuulinen Tauno. Poikkesi meistä muista edukseen siinäkin, että nauroi myös itselleen. Esimerkki: - "Olimme menossa pohjoiseen keikalle. Kemissä pysähdyimme uuden Kesoilin pihalle. Siinä oli isohko ruokapaikka huoltamon yhteydessä. Tiskiltä sai heti annoksen pöytään vietäväksi. Pojat menivät edellä ja saivat syötävänsä. Minulla huurtuvat silmälasit aihettivat, ja aiheuttavat jatkuvasti ongelmia. Niin nytkin. Jäin jälkeen. Kuitenkin onnistuin tilaamaan perunapuuroa ja nakkeja. Maksoin kassaan, otin tarjottimen. Yritin tihrustaa missä pöydässä pojat istuvat. Siellä näkyivät olevan taaimmaisessa nurkassa. (Tauno oli likinäköinen ja hieman hätäisen sorttinen) Lähdin siitä rivakasti liikkeelle. Samalla läsähti! Muusit tulivat rinnuksille, tarjotin lensi kauaksi lattialle. Olivat ketaleet asentaneet koko takaseinän peittävän peilin sitten viime reissumme. Sitä vähän ihmettelinkin ennen räiskähdystä, miten velipoika tulee vastaan tarjottimen kanssa."-
Taunon soitto – ja laulutyyliä oli turha matkia. Sitä ei pystynyt. Kovettunut peukalonsyrjä iski kitaran kieliä niin aksentti painotteisesti, että hirvitti. Ja siihen lisättynä laulu, jonka rytmijako ei muistuttanut mitään nykyisin tunnettua tahtia. Kuitenkin peruspoljento meni kuin juna.
Vesa-Matti Loirin ja Topi Sorsakosken jaot tuntuvat metronomin tikitykseltä kun Tauno sai fiilingin päälle.
Taunon yhtyeessä moni nuori laulajalupaus pääsi alkuun. Tanea oli mukava puhutella. Kalastus oli hänelle toinen intohimo. Kalastusreissulle Tauno myös jäi.


Tangokitarat
Yhtye tuli kuusikymmenluvun puolivälin jälkeen rakettimaisella nosteella tämän alueen yhdeksi suosituimmaksi yhtyeeksi.
Usein "bändit" syntyvät täyttämään vapaa aikaa. Ja siitä kehittyvät jopa soittopalkkoita nostaviksi orkestereiksi.
Tätä blogia varten kyselin Tangokitaroiden eräältä voimahahmolta, Tuurelta (Woltterin veljeksistä se kleinempi) miten veljesten ura alkoi Tangokitaroissa.
Yllätyin Tuuren kertoessa, että heti alusta alkaen elannon hankkiminen yksi suuri tekijä.
Työttömät veljekset Rahjasta tarvitsivat rahaa nuorten miesten rientoihin, ja kun lahjoja musiikilliseen suuntaan oli, miksei sitä hyödynnettäisi myös taloudellisesti.
Kolmannella Rahjalaisella, Raimo Hammarilla oli ja on sellainen taito, joka meiltä monelta puuttuu. Mihin hän koskee, se muuttuu useinmiten, ennen markoiksi, nyt euroiksi.
Tässä kolmikossa oli hyvä pohja tulevalle orkesterille.
Vielä puuttui rumpali ja urkuri. Hietalan Timo löytyi Yxpihlajasta, jossa Hammari jo silloin asui.
Pulkkisen Jussi, tunnettua musiikkisukua asusteli Halkokarilla.
Tästä materiaalista syntyi Tangokitarat, joka huolimatta lyhyehköstä urasta, ehti muodostua legendaksi.
Yhtyeellä oli vahva ote soittoon, kansaan menevät kappaleet. Mieleen on jäänyt Hammarin Raimon (viisas mies) kuolematon motto: ” Alusta alkaen päätimme, ettemme soita itselle, tai toisille soittajille, vaan yleisölle!”.
Raimo Hammar. Kitaraguru.
Aina silloin tällöin ilmestyi musiikkiliikkeisiin selväsanainen työmiehen näköinen kitarankielten ostaja.
No, nopeasti tuli tietoon, Hammarin Ramihan se.
Vanttoksessa muistan nähneeni Ramin ensikertaa tositoimissa. Mutta Tangokitarat oli se yhtye, joissa Ramin komeat Shadows tulkinnat alkoivat tulla kuuluisaksi.
Rami oli / on kitaristi, joka ei jätä biisin valmistelua puolitiehen. Kun hän tuo uuden kappaleen julki, on se täyttä tavaraa. Ramin ura on ollut pitkä, jatkuu edelleen huimalla lennolla. Levytyksiä, kekkoja, bändejä niin paljon, että heikompaa hirvittää. Kaiken lisäksi Rami keksi käyttää taitoaan materiaalin muuttamiseksi toiseen olomuotoon. Koskettamalla Lapin moreenia, joka Hänen kosketuksestaan muuttuu, sekin eräänlaiseksi rahaksi: Kullaksi.
Woltterin, vaan ei Dalttonin veljekset: Tapani ja Tuure.
Rahjan voimakaksikko huolehti siitä, että Tangokitarat, jos kuuluivat, myös näkyivät! Veljesduon taakse olisi voinut sijoittaa niin Joukon ja Kostin kuin Matin ja Teponkin. Eikä noista miehenpuolikkaista olisi mitään näkynyt.
Tuure oli pääsolisti, jonka laulua Tapanin stemmat sopivasti tuki.
Yleisö piti näkemästään ja kuulemastaan.
Parisataa keikkaa vuodessa huolehti siitä, että alku aikojen ”särmikäs” meno hioutui juuri sellaiseksi musiikiksi, jollaista sen piti olla!
Mutta ei hioutunut liikaa!
Legendaksi muodostui Tapanin kitaratulkinta Wheels kappaleesta. Kyllä sitä salaa yritettiin matkia, mutta mutta…..
Vahinko, että pojat lopettivat aktiivi musiikin harrastuksen suhteellisen lyhyeen.
Huhu ketoo, että Tapani tekisi omia biisejään.
Tuuren aika menee kanakoira harrastuksessa. Ehkä huonomminkin aikansa voisi käyttää?
Timo Hietala rumpali. Timpan soitto sopi Tangokitaroihin kuin ottoa päähän. Siististi soittava rumpali tasoitti kompillaan Woltterin poikien rajuakin vedätystä. Timo oli yhtyeen hymypoika.
Näin tuon rumpali ihmeen ensi kerran Haapajärven ns. talolla. Meillä oli ensimmäinen yhteiskeikka Tangokitaroiden kanssa. Kovin monta niitä ei ollutkaan, järjestäjät eivät nähneet järkeä satsata kahteen ”ylesömagneettiin” saman iltana.
Tuosta tapaamisesta alkoi ystäväyys, joka jatkuu, toivottavasti vielä pitkään... pitkään… Timpan kanssa tuli sitten yhteisiä soittovuosia lähes kymmenen.
. Juha (Jussi) Pulkkinen urkuri:
Jussi kantaa musiikkia sukurasitteena. Isä kova kuoromies. Veljet lahjakkaita muusikkoja. Riku veli Suomen kuuluisimpia lyömäsoitin taiteilijoita.
Jussi on persoona joka ei jätä ketään kylmäksi. Jussilla on vankat mielipiteet. Jussin sopeutumista Tangokitaroihin auttoi vahva nuotinlukutaito, joka oli useimmilla sen ajan soittajilla hukassa.
Taisi Jussi hyödytää laulumikkiäkin jo Tangokitaroiden aikaan?


Tagens, Jormas, Woltters……

Kuusikymmenluvulla oli muutamilla yhtyeillä henkilön etunimeen tai sukunimeen viittavia nimiä. Otsikossa jo muutama.
Tagens Ruotsista oli ottanut nimensä managerinsa mukaan, vaikka huhu liikkui, että Tage Erlander olisi ollut innoittaja.
Jormas taasen kunnioitti manageriaan Jorma Weneskoskea ottamalla hänen etunimensä yhtyeen nimeksi. Ässä piti suuren maailman tyyliin lisätä loppuun.
Ja olisihan se pelkkä Jorma ollut, no joo…..
Kokkolassa esimerkkiä seurasi Woltters.
Tänään anno 2008 helmikuun kuudentena päivänä kuulin tuon Woltters nimen tarinan, jota pidän totena, koska kertojana oli yhtyeen keulahahmo, rumpali vocalisti liikemies Veijo Ullakko.
Pojat olivat suurella vaivalla… ( niin ketäs siinä muita? Lyömäsoitintaiteilija Riku Risto Pulkkinen rummut. Mannen ”serkku” Veikko Erkkilä basso. Kitarataiteilija Hannu Annala kitara. Urkuvirtuoosi Hannu Kalvibacka urut. Laulu  jäi Veijo Ullakon silloin vielä hennoille harteille)
Saaneet keksittyä yhtyeelle mielestään hienolta kuulostavan nimen Sevilla.
Työväintalolla oli pojilla debyytti keikka Tangokitarain kanssa.
Mutta pienen shokin kokivat kun näkivät lehdestä: Tanssit Kokkolan Työväen talolla. Soittaa Tangokitarat ja yhtye Woltters.
Pojat tivaamaan Pulkkisen Jussilta, miten tuollaista oli päässyt tapahtumaan. Jussi kylmästi totesi; - Eihän tuo Sevilla mikään nimi ole, siinä pitää olla Ärrää ja potkua, te olette Woltters!-
Toki Wolttersin pojat kunnioittivat Woltterin isoja veljeksiä, mutta että nimi?(help! lähettäkää kommentteihin lisää yhtyeitä. Jos muistatte ketä soitti, niin aina vain parempi)

Tanssipaikkoja –60 luvulta. Suomenkieliseltä alueelta.
Alaviirteen talo. Alaviirteen Meripaviljonki. Lohtajan Väinönlinna. Marinkaisten Ns. Kälviän Ns. Ruotsalon raittiusseuran talo? Hillilän ns. Himangan Roiman talo. Kalajoen ns. Kalajoen Teatteritalo. Hiekkasärkkäin kuplahalli. Yppärin merimaja. Pyhänkoski. Merijärven ns.

Alavieskan Viri. Ylivieskan lava. Ylivieskan ns talo? Sievin Lyly. Seivin Järvikylä. Sievin Markkula. Nivalan Tuiskula. Kangaskylän ns. Muuraisjärven Harjulinna. Koskenperä Nivala. Haapajärven ns. Raution Ns. Kannuksen Uran talo ja lava.

Toholammin Suojan talo. Toholammin lava. Purontakanen. Määttälä ns. Isokangas Toholampi.
Ullavan Haapalan ns. Kälviän Välikylä. Kaustisen Vintturi. Kaustisen Kalliopaviljonki. Vetelin ns. Räyringin lava. Halsuan Käpylä. Kokkolan työpis. Halkokarin lava. Kokkolan Urheilutalo. Kokkolan letku. Jungsborg. (ruotsinkielinen alue myöhemmin).
Missä Keiskin yhtye soitteli Kokkolassa? Ainakin näissä paikoissa. Työpis. Urheilutalo. Jungsborg. Halkokarin lava. (lankku). Kauppaseura. Kauppaseuran kabinetti. Elokuvateatteri Rex. Kokkolan Ammattikoulu. Kokkolan Teku. Kokkolan Ruotsalainen Yhteislyseo. Kokkolan Kansalaiskoulu. (tornikoulu) Tavaratalo Pop. Seurahuone. Vaakuna. Vartiolinna. (ylen studio) Kauppaopisto. Pikiruukki. Outokumpu. Länsipuisto. Palokunnantalo (letku). Yxpihlajan Teatteritalo. Miilu. Tervasoihtu.
(help. näiden äärirajojen sisältä lisää tanssipaikkoja)

Millä vehkeillä kuljimme
Valmet 359. Tunturi mopot. Mersu om. Mauno Jukkola. Mersu - 2 Wolkkaria om. Toivo Nissilä, kuskeina Topi ja Seija N. - Ford Zephyr om. Veikko Marttila. Plymouth Valiant. om. Pentti Myllykangas. Ford Goutry Sedan om. Raimo Kero. Nämä olivat "vakinaisessa" ajosuhteessa. Satunnaisia autoja ja kuskeja: Mersu om. Toivo Ainali. Chewrolet Bell-Air. om. Unto "Unski" Laaksonen. Volga om. Raution Elviksen isä.



Löytyi!
Stringsin keikkalista. Merkattu jopa väliajat.
Laitetaan jakoon.

Ensimmäinen huki:

Metsäkukkia
Vanha merimies muistelee

Capri
Jaakko?

Kisas
Kuubalainen serenadi

Bechame Mucho
Tanssin sun kanssasi aamuun

Kuu-ukko
Bois bois

Alppiruusu
Merimies kotimaasi on meri

Emma
Surujen kitara

Toivetango
Tämän illan tango

Kolme kitaraa
Kitara boogie

Tango Da` amore
La Cumparsita

Mustalainen
Kulkurin valssi

Väliaika
Toinen huki

Romanialainen kitara
Aila tango

Valoa ikkunassa
Nyt tuulet nuo viestin jo toivat

Kaunis kotimaa
Atlantis

Satumaa
Särkyneitä toiveita

Lapin poika
Tiikerihai

Musta ruusu
Tulisuudelma

Kesän vihreät lehvät
Kertokaa se hänelle

Vihreät niityt
Lenigrad

väliaika
kolmas huki

Siihen loppui lista, joku oli tarvinnut paperia, kai kauppalistaa varten. No, lista ko lista.

Mutta löytyipä vielä lista biiseistä, joita harjoittelimme, yritimme harjoitella, ja suunnittelimme harjoittelevamme.

En kirjaa noita soittolistassa olevia toiseen kertaan.
Suudelmin suljetut kirjeet. Mexiko Tanssi vain. La Paloma. Kitaratango. Manzhuria. Mustat silmät. Suklaa sydän. Puukko Mackie. Monrepon`s. Olavin linna. Poika varjoisalta kujalta. Kunigas cobra. Hummani hei. Mariloy. Unohtumaton ilta. Kasakkapartio. Manzanilja. Särkyneiden toiveiden katu. O Solemio. Sabina. Saku-Sammakko. Sing sing. Tango ruohikolla. Aaveratsastaja. Lalaika. Arholma valssi. Tulenliekki. Kultainen nuoruus. Happy Guitar. Hyvästi syyskuu. Paradise. Säkkijärven polkka. Karjalan poikia. Iso-isän olkihattu. Taikayö. Leskiäidillä. Jambalay. Soria moria. Uhoita menneet. Marina. Letkajenkka. Nycki. Vanha belargonia. Pikku Niina. Unikuva. Senvuoksi. Miljonääri.



KARI KEISKIN YHTYE
Myrskyisä alkuPojat siis lähtivät armeijaan heinäkuussa. Kuten edellä kerroin, olimme jo puhelleet Rexin ja Jukan kanssa fuusiosta.
Blackeista häipyivät omille teilleen Piski joka soitti komppia ja Lehtola niminen basisti.
Ruotsalon talolla aloimme harjoitukset. Siitä ei tullut mitään.
Porukkaa ramppasi jatkuvasti sisälle ja ulos.
Rexi se kai oli, joka innostui haitarista? Varmaan keikkojen kannalta hyvä idea. Haitarinsoittajia oli irtahillaan muutama. Mutta Kyöstin kanssa emme innostuneet. Urkuri olisi ollut enemmän mieleen.
Rexin puheissa alkoi vilahdella Kari Keiskin nimi. Olisi kuulemma hyvä soittaja.
Vastahakoisesti myönnyimme kuuntelutestiin Ruotsalossa. Haitari siellä vinkui kun menimme paikan päälle. Siinä oli vähän jokainen haitarin soittaja.
Suojapukuinen hujoppi sitä eniten rääkkäsi. Katselimme ympärille etsien Keiski formaattiin sopivaa ehdokasta. Vihdoin kärsivällisyys petti, ja sanoimme Rexille, - käske tuon lopettaa ja anna sen Keskin näyttää.- Rexi vaivautui… ööö tuo on Keiski…
Häivyimme paikalta vähin äänin.
Rexin painostuksesta palasimme kuitenkin muutaman päivän kuluttua Ruotsalolle. Nyt otimme puheeksi yhtyeen nimen. Kari Keiskin yhtye oli mielestämme vaihtoehdoista paras. Solistina Raimo Kero. Joskus myös Kari Keiskin yhtye solistina Rexi. Ruotsalossa emme saaneet mitään aikaan. Rexi joka oli Blackeissa laulanut vain ”rajua rockia” hermoili, kun piti vaihtaa tyyliä enemmän haitarilliseen suuntaan. Innostui kovasti kun tango Monica alkoi vähitellen onnistua. Lisämakua toi Keiskin kauhuksi Jukan vankat triolit tangokompin lomaan. Jukan trioli ”spesiaali” puhkesi kukkaansa kun harjottelimme biisin More.
Meitä Lohtolaisia alkoi kuitenkin kyllyttää meininki.
Erään harjoituksen jälkeen pakkasimme vehkeet. Kyöstin mopon tarakalle, ja 359 Valmetin peräkauhaan. Valmetin faneri koppi suojasi vähän kylmältä, mutta melu oli hirvittävä. Silloin ei ollut vielä kuulosuojaimia.
Paremmin eivät olleet Kyöstinkään eväät, ilta oli harvinaisen kylmä. Jo talo oli ollut viileää, sieltä kylmissään mopon sarviin. Traktorin takana tuulensuojassa oli vähän helpompaa.
Ei kestänyt kauaa, kun pojat rahtasivat loput kamat saunakamariin
Keiskillä oli Exlelsior haitari piano näppäimillä. Haaveili uudesta hanurista. Haaveen Keiski toteutti ennen ensimmäistä keikkaa.
Harjottelu parani kun pääsimme tuttuun paikkaan. Jos meillä, niin varsinki Keiskillä oli opettelemista. Olihan hänet pystymetsästä repäisty ”ammattilaisten” seuraan. Suhtaudimme Kyöstin kanssa varauksin tulevaisuuteen.

Siitähän se repesi
Jostain Rexi oli saanut haalittua keikan Yxpihlajan teatteritalolle.
Hirvitti lähteä. Teki mieli juosta karkuun.
Nissilän Topi Ruotsalosta palkattiin Keiskin yhtyeen vakinaiseksi kuskiksi. Topilla oli taxin ohella Ruotsalon posti hoidettavana. Topilla oli Mersu oli ajokkina. Näin luulimme, kunnes eräälle keikalle oli olikin lähettänyt tyttönsä Seijan rämiselvällä Wolkkarin pakettiautolla. Kyydityksen taso laski pohjalukemiin. Wolkkarissa oli kylmä takakoppi, ilman eristystä. Keskelle tilaa oli Topi pultannut nestekaasulla toimivan lämpöpatterin.
Ensimmäiselle keikalle menimme kuitenkin komeasti Mersulla. Olimme Kyöstin kanssa vieläkin hieman vastahakoisia.
Keiski asui Kirkonmäellä. Sokkeloinen polku vei perille. Eikä Keiski kävellyt. Yxpihlajaan mennessämme Topi peruutti hätähisenä miehtenä vähän ronskisti, samalla Rexi aukaisi takaoven.
Pahaksi onneksi pihalla ollut kivi osui raskaasti oveen. ”Siinä meni se keikatili” lausahti Rexi.
Ei siitä mitään jälkipuheita tullut.
Yxpihlajan talon näyttämö oli kalteva yleisöön päin. Pelkäsimme, että vahvistimet luisuvat salin lattialle.

Laitteet keikalla:
Lauluvehkeinä Mezzin laulusarja. Johon Rexi soitti myös Kyöstin Kentillä. Ja Keiski mikin kautta haitarin.
Keiskin hanuri: Exelsior pianonäppäimillä.
Bassovehkeet: Kyöstillä Kentin basso, ja uusi Bassman vahvistin. Bassman oli legenda jo syntyessään, kiinteä ääninen aito putkivahvistin. Erikoisuutena voi kertoa, että useat kitaristit kuolasivat Bassmannien perään.
Kitaralla: Meazzin vahvistin, Kentin kitara.
Rummut: Premierit.
Muistaakseni keikka meni yllättävän hyvin! Keiski oli ottanut tosissaan harjoittelun, sen muistan että lirutteli Anneli Anneli tangon alku – ja välisoitot aivan oikeasti.
Jatkoimme harjottelua saunakamarissa.
Rexi oli Sandqvistin maalikaupassa töissä, jossakin välissä, mitä venyviltä ruokatunneilta ehti, soitteli keikkoja Einon puhelimella. Niitä alkoi tulla kiihtyvällä tahdilla.

Vauhti kiihtyy
Kaksi mieleenjäänyttä keikkaa oli Yxpihlajassa. Molemmat Kemiran / Outokummun pikkujouluja joulun alla 1965. Myöhästyimme ensimmäiseltä keikalta. Meillä oli Topin ”kakkosauto” käytössä. Wolkkari Kleinbuss. Perjantain pikkujoulu oli juhlasalissa. Siellä oli jo porukka juhlatamineissa pailkalla. Outokummun pomoa Heikki Tanneria (Väinö Tannerin poika) myöten. Panimme Rexin selittämään. Pikapalaverissa sovimme, että wolkkarista puhkesi rengas.
Myöhästyminen ei ollut niin vakavaa. Ehdimme kasata vähät vehkeet nopeasti ja aloitimme ”viihdemusiikin” soittelun ruokaileville juhlijoille.
Tarjoilun päätyttyä alkovat tanssin. Meno oli muikeaa, saimme heti tuoreelta tutustua miten kuningas alkoholi kaataa niin suuren kuin pienemmänkin herran. Tämä pikkujoulu oli ylemmille toimihenkilöille.
Päätorvena äänessä oli pomojen pomo.
Kun sai purettua enimmät kaunat alaisiinsa kohdisti huomion meihin. – soittakaa tango Nocturno- Olipas outo pyyntö, täysin tuntematon kappale.
Muuten ei herrasta päässyt irti, kuin lupaamalla että soitamme sen työmiesten pikkujoulussa joka olisi viikon päästä.
Niin vihreä olin, että luulin Tannerin muistavan lupauksemme.
Keikka päättyi kuitenkin myönteisissä merkeissä. Meno oli ollut kovaa.
Päätin, että kun tuli luvattua, tango Noctuno niin se soitetaan. Isonevan Esko tuli apuun, tiesi biisin pääkohdat, ja hänen avustuksellaan rakentelin jonkinlaisen kokonaisuuden, jota ei sitten tarvinnutkaan esittää. Hyvä niin.
Kun viikon päästä huristelimme Yxpihlajaa kohti sattui se mikä olisi pitänyt sattua viikko sitten. Rengas jysähti tyhjäksi Kleinbussissa.
Väistämättä tuli mieleen vanha sanalasku: ”valheella on lyhyet jäljet”. Emme kuitenkaan myöhästyneet. Eikä näkynyt työväenliikkeen voimahahmon poikaa työväestön joukossa.
Saimme soitella rauhassa tämän keikan.
Laitteita aloimme uusia, kun alkoi tuntua, että hommasta jotain tulee.
Soittopaikat suurenivat, yleisöä alkoi olla enemmän. Basson Kyösti vaihtoi Kentistä Fender precisioniin. Legendaariseen soittmeen. The Soudselilla oli samanlainen.
Isokokoinen. Naureskelimme Soudsien mainoskuvalle, jossa Peter Ekman seisoo pitäen kättä maassa pystyssä olevan basson päällä. Melkein pitempi kuin soittajansa.

Guild
Sitten sain minä kitaranvaihto kuumeen. Kiviahon Eero esitteli Italiasta tullutta kitarauutuutta. Puoliakustinen Eko oli komea ilmestys. Mutta Kent ei kelvannut vaihdossa. Vein sen takaisin Musiikki – Aittaan. Aulis otti kitaran, ja repi pitkän maton osamaksulappuja merkiksi että olimme sujut. Olin tyytväinen päästessäni eroon Kentistä.
Mutta en ollut tyytyväinen tekemääni Eko kauppaan. Kotona jo huomasin, että kielet olivat korkealla. Laskin ne matalammalle. Parani paljon, mutta aamulla olivat jälleen korkealla.
Vein takaisin. Eero antoi uuden tilalle. Yritin soitella muutaman keikan Ekolla. Ei pitänyt tämäkään kutiaan. Vein takaisin. Eero tietenkin hyvitti täyden hinnan kun vaihdoin Guildiin. Guild oli laatu soitin. Erikoinen insinöörin oivallus oli tehdä lankun alapää koveraksi. Ulokkeissa oli kumitapit. Kitaran takana oli rauta, jonka saattoi kääntää tueksi kun asetti soittimen tauolla pystyy.
Teoriassa hyvä, mutta pienikin henkäys oisi kaatanut Guidin vaakasuoraan asentoon.
Kitaran heikkous oli huono lakkapinta. Täysin ala-arvoinen. Mutta muuten täysverinen kaksimikkinen keikka työkalu.

Fender Super rewerb
Uusi kitara ei ollut sopusoinnussa Meazzin kanssa, tai päinvastoin. Ei auttanut muu kuin alkaa katsella vahvistimia.
Kiviahon Eero oli vielä Soitin ja Radiossa töissä, vaikka huhut kertoivat Eeron suunnittelevan oman liikkeen perustamista.
Englannista oli tullut markkinoille Wox tehtaan uutuus. Wox Super. Vahvistin oli
varustettu omalla telineellä, jossa sitä saattoi kallistella mielin määrin. Siihen oli ympätty kaikenlaisia lisätoimintoja. Ulkonäkö oli komea. Sellaisen vaihdoin Meazzilla.
Luulin, että nyt olen laatuvahvistimen omistaja.
Wox oli tehty maanantai aamuna, osista jotka oli hylätty edellisellä viikolla. Siivooja oli viikonloppuna lakaissut ne samaan kasaan, josta töihin tympäytyneet britit Woxeja kootessaan osat noukkivat . Osilla oli outo ominaisuus:
Ne simahtivat keikka per osa. Vetelissä tremolo. Kälviällä kaiku. Kärsämäellä ykköskanava. Ylivieskassa petti telineitten kiinnitys. Kalajoella meni diskanttisäädöt. (Paikkakunnista en mene takuuseen.)
En jäänyt odottamaan sen viimeisen kanavan simahtamista. Onneksi takuu oli voimassa, ja sain palauttaa Woxin Soitin-ja Radioon.
Voi olla, että Eero katseli jo tuolloin enemmän asiakkaan, kun tulevan kilpailijansa etua. Fender Super rewerb tuli edullisesti Woxin tilalla.
Nyt oli laitepuoli kunnossa.


Väistämätön tosiasia
Niin silloin, kuin nytkin, kiertelee irtahillaan olevia freelancer solisteja pitkin ja poikin Suomenmaata.
Olin järkytyksellä kuunnellut Seikkulan Mikon juttuja Markus Allanin säestysurakasta.
Jälkeenpäin funtsatessa taisi Mikko vähän liiotella touhun kauhuja.
Keiskin yhtye oli selviytynyt jo melkein vuoden ilman solistien tuomia traumoja.
Kunnes Keskipohjanmaassa:
Laila Kinnunen ja Kari Keiskin yhtye Ruotsalossa tänään sunnuntaina.
Arvelimme että Alpolla oli sormet pelissä.
Olihan Alpolla ohjelmatoimistokin.
Seuraava Alpon juttu on tyypillistä Alpoa.
Alpo kertoo:
Olimme saaneet keikan Seinäjoen Epo ravintolaan. Se oli hieno paikka. Olin silloin rumpalina, soitimme vain jazzia. Jos piti tangoa soittaa, se oli kuin jäitä olisi polttanut. Jazzia oli mukava soittaa, ja kun oli hyvä jazz pullo, ei tullut virheitäkään. Nyt olimme hienossa paikassa. Tiesimme, että täällä voimme irrotella todella hyvää jazzia, eikä tule tutut huutelemaan.
Aloitimme, pääsimme hyvään vireeseen, ei tarvinnut edes virittää.
Sain heti rumpusoolon aikaiseksi, fiilinki nousi.
Epossa on suuret ovet takaseinällä. Soitin silmät kiinni, kun ovet lennähtivät auki!
- Terve Alapoo! Päästä heti tuo Gunnari laulahan! Meillä on kiire! On vielä monta paikkaa käymätä! Mennähän Alahärmähän! Sielä on Taisto Tammi! Ja sielä Gunnari laulaa! -

Alpon keikka se oli. Tupa täynnä väkeä.
Soittajien keskuudessa kiersi huhu, että Laila Kinnunen voi paiskata mikin lattiaan ja häipyä lavalta, jos säestys ei onnistu.
Sitä ihmettä emme nähneet. Sain solistin nimikirjotuksenkin. Oli todella maineensa veroinen. Eikä Laila Kinnunen jäänyt Keiskin yhtyeen viimeiseksi irtosolistiksi. Helpompi olisi luetella ne, joita emme säestäneet..

Kansa! Tapani tulette tuntemaan.
Vähitellen alkoi ilmestyä lavojen takahuoneisiin tekstejä, "tapani on viihdyttää kansaa" eikä aikaakaan kun oli vuoro kohdata kansantaitelija Muhoksen ammattikoululla.
Koulu juhli jotain suurempaa merkkipäivää. Päätteeksi oli satsannut viihteeseen. Suuren taiteilijan lisäksi esiintyi suosittu imitaattori Heikki Helakorpi.,
Meidän tehtävä oli huolehtia äänimaailmasta. Valmistaa yleisö ottamaan vastaan tähtiesiintyjät, sekä huolehtia solistin säestyksestä.
Kun ensimmäinen huki oli takana hiippailimme taukohuoneena toimineeseen urheilutilaan.
Siellä oli show menossa. Helakorpi ja laulutaiteilija melkein tukkanuottasilla.
Annoimme herrojen jatkaa välien selvittelyä. Poistuimme koulun kanttiiniin, jonne vähän ajan päästä saapui tuohtunut Helakorpi.
Saimme selville, että solistimme oli alkanut muuttamaan Helakorven ohjelmaa uusiksi. Pätkimään sitä niin, että hänen oma osuutensa korostuisi enemmän.
Emme puuttuneet näihin järjestelyihin, soitimme toisen hukin. Helakorven esiintyessä katselimme mitä säestettävämme esittäisi.
Kaksi setillistä.
Rexi oli silloin kovassa huudossa pohjois- Pohjanmaalla. Kun aloitimme niillä kappaleilla joiden tiesimme menevän yleisöön oli vierailijamme peli pelattu.
Yritti toki, mutta kun huomasi ettei yleisö lämmennyt muuttui koppavaksi stadilaiseksi. Huomautukset peräkylän porukasta eivät asiaa parantaneet.
Helakorpi uudelleen ja sai yleisön hyvin mukaan.
Sitkeästi jatkoi taiteilija suunnitelmia yleisön voittamiseksi puolelleen.
Esitti loppuhuipentumaksi piisiä, jonka kertosäkeessä ottaisimme tauon, ja hän poistuisi lavalta.- Kun yleisön abloodit alkaisivat, Hän tulisi takaisin! Laulaisi kertosäkeen vielä pari kertaa.
Teoriassa aivan hyvä, mutta käytännössä yleisö tuskin huomasi tähden poistumista.
Nolona hiippaili takaisin. Nuoriso osaa olla joskus ilkeää, aloittivat rytmikkäät Rexi, Rexi huudot.
Nyt petti tähden itsehillintä, ja kiitti ylesöä vertaamalla esiintymistään sioille heitettyihin helmiin.
Tilaisuuden lopuksi yleisöstä tuli kaksi tyttöstä, jotka jakoivat jokaiselle esiintyjälle ruusun. Köpi antoi oman kukkansa vierailijalle.


Kokkolan Seurahuone
Kari Keiskin yhtye oli lavoille ja taloille sopiva porukka. Tyyli poikkesi sen aikaisista yhtyeistä. Esim. Tuohiojasta agressiivisempien esitysten kautta.
Emme olleet tango orkesteri. Rexi oli tuonnut mukanaan muutaman evergreenin, joista tuli tukevan basso soundin ohella yhtyeen tavaramerkki.
Olikin uhkarohkea hyppäys tuntemattomaan, kun löimme syyskuun –66 kiinni Kokkolan Seurahuoneelle.
Viisi iltaa viikossa! Olimme varmasti nuorimpia soittajia, jotka ravintolaan kiinnitettiin.
Vakituiset ravintola bändit muodostuivat vanhemmista soittajista.
Ensimmäinen oppimisjakso sisälsi volumen huomattavan madaltamisen ja siihen tottumisen. Toinen jakso täsmällisyyden merkityksen. Taukoja ei sopinut venyttää minuutti kaupalla. Kolmas jakso toi rutiinin.
Olen sitä mieltä, että tuo kuuri tuli oikeaan aikaan.
Pudotti monta pykälää maanpinnalle. Keikkapaikoilla tuli mentyä volyymin taakse, soitosta viis, kunhan vain kuului. Nyt ei siihen ollut varaa.
Viisi iltaa viikossa oli aluksi aika moinen shokki.
Meillä Kyöstin kanssa oli mopot kulkuneuvoina. Mopotella yöllä Lohtajalle oli rankkaa. Vuokrasimme Jukan kanssa kämpän pariksi viikoksi. Kyösti taisi saadan yösijan sukulaisten luota.
Rexi asui jo sillon Kokkolassa. Keiski Kirkonmäellä.
Vähitellen yleisö alkoi ottaa meitä omakseen, alku shokista selvittyään.
Täsmällisyys korostui myös valomerkin noudattamisessa. Sen jälkeen sai soittaa kolme minuuttia.
Sehän ei meitä haitannut….
Kunnes…
Soitimme viimeisen parin ensimmäistä valssia, kun valomerkki tuli. Samalla saapasteli rempseän näköinen herrasmies Kippon Jukkaa kohti, pisti viisikymppisen virvelin päälle, ja tilasi kaksi tangoa.
Jukka kieltäytyi. Toinen viisikymppiä! Rexi yritti kohteliaasti selittää asian.- Kyllä me mutta kun säännöt- Kolmas viisikymppinen ja kolme kymppiä päälle! Löimme tangon käyntiin! Toista tangoa ehdimme tuskin aloittaa, kun hovi veti sähköt alas soittimien pistokkeista.
Rexi sieppasi rahatukon käteen, ja niin meitä vietiin. Keittiön kautta pakenimme ulos. Hädin tuskin ehdimme vaatteita siepata kainaloon. Grandin kongista juoksimme pitkällesillalle. Sitä melkein Hagstömin kulmaan, jossa katsoimme taakse.
Vaihdoimme rahan pienempiin läheisellä nakkikopilla.
Jaossa saimme jokainen parin keikan tilit.
Häivyimme kukin omaan suuntaansa Kokkolan yöhön.
Seuraavana iltana olimme varmoja, että herra on odottamassa meitä vaateineen.
Rexi oli kumman rauhallinen.
Tauolla kertoi sitten päivän kauhuhetkistä. Oli nuokkunut tapansa mukaan lyhyen yö unen jälkeen Sanqvistin tiskin takana, kun myymälän ovi oli käynyt. Vaikka Rexi oli sukkela, nyt eivät refleksit riittäneet syöksyä piiloon.
Kauppaan tulija tunsi edellisillan solistin heti. .
Vapisevat polvet eivät vielä silloinkaan rauhoittuneet, kun mies pahoitteli, että joutuu lähtemään paikkakunnalta jo tänään pois. Olisi halunut tulla vielä illalla tanssimaan.
Ei sanaakaan ”lahjuksista”.
Otimme tiedon hyvillä mielin vastaan. Omatunto kertoi, ettemme olleet ansainneet ylimääräistä tiliämme. Meidän syy se ei ollut.
Seurahuoneelle kotiutui nopeasti. Soittamisesta alkoi tulla tarkempaa, ja kuukaudesta jäi hyvät muistot.
Niin.. Sisältyihän siihen vielä pieni episodi:
Syyskuun toisen lauantain keikka Seurahuoneella oli loppunut. Rexi oli ollut hieman hiljainen koko illan. Kyösti kysyi: No mitä poika? – Rexi meni vaikean näköiseksi. No kun mää huomenna vähän myöhästyn… ei ei paljoa…. Menimme hämillemme. Olihan meillä instumenttikappaleita varastossa, ettei se hätää tuonut. – Miks sää myöhästyt? No kun meidät vihitään Pirkon kans kuudelta.! Jännitimme paljonko Rexi myöhästyy. Oli puolituntia etuajassa.

Hiuskarvaakaan ei katkennut
Keiskin yhtyeellä oli vientiä. Sinä lauantai iltana aloitimme soittamisen Emetin tanssilavalla puoli yhdeksältä.
En muista mikä orkesteri oli toisena. Soitimme pari settiä, ja kamat hirveällä kiireellä kasaan. Peräkärry oli niin täyteen ahdettu, ettei täyttö sietänyt yhtään virhettä. Kyösti oli suunnitellut, kokeillut, mittaillut, täyttänyt, tyhjentänyt kärryn useita kertoja, kunnes systeemi löytyi. Hän oli pakkausmestari. Me muut kannoimme. Pakkausmestarilla oli suuri valta. Jos nostit väärän kaapin väärään aikaan kärryn laidalle, mestari hylkäsi sen armotta. Keiski ei saanut edes yrittää nostaa. Kantaa sai, mutta vain kärryn viereen. Systeemi oli kehitetty äärimmilleen.
Kippolla oli melkein pakkausmestarin valtuudet.
Kuitenkaan kaikki kamat eivät mahtuneet kärryyn.
Fordin takaosa täyttyi laulukaapista, urkujen yläosasta ja kitaroista.

Ford Gountry Sedan oli tehnyt elämän tehtävänsä ambulanssina. Nyt vielä eläkeläisenä joutunut kovaan raadantaan. Uskon, ettei pitänyt siitä.
Fordissa oli isotilavuuksinen matalaviritteinen V- kasi moottori. Kolmivaihteinen rattivaihde, ja sähköinen ylivaihde, jonka toiminta oli satunnaista.
Fordin vääntävästä voimasta kertoo hyvin tapaus,kun lähdimme Forsbystä kovalla pakkasella ajelemaan kotia kohti. Täyteen lastattu kärry, täynnä oleva auto pakkasen hyydyttämine oljyineen, laakereineen oli raskas vedettävä!
Rexikin alkoi ihmetellä kun satasen saavuttaminen oli työn ja tuskan takana.
Yhtä äkkiä kuului kova pamaus, Ford syöksähti eteenpäin kuin katapultista. Jäätynyt käsijarrun vaijeri oli sulanut.
Kun kärryn kansi pamahti kiinni syöksyimme autoon.
Mahtavasti murisi V - 8 kun kiidimme Kokkolaa kohti.
Riipan risteyksen tienoilla Rexi antoi ilmoituksen nopeuden nostamisesta sataanviiteenkymmeneen kilometriin tunnissa. Tieto ei aiheuttanut meissä mitään reaktiota.
Kokkola –Kajaani tiellä, suunilleen kohdassa josta nyt erkanee tie Tuoretmaahan, Ford Gounry Sedan päätti luovuttaa.
Luovuttaminen tapahtui meille erittäin epämielyttävällä tavalla. Auton vetoakseli oikealta katkesi täydessä vauhdissa. Hirvittävästi rysähtäen oikeanpuoleinen perä putosi tiehen jarrurummun varaan.
Rexi meidät pelasti. Fordin ohjaus oli toivottoman hidas. Ohjauspyörän kierroksia laidasta laitaan oli lähemmäksi kymmentä. Ja siinä oli klappia. Hurjassa vauhdissa auto alkoi käyttää koko tien leveyttä pyrkiessään pois asfaltilta. Keula kävi hiuskarvan päässä luiskista. Perässä oleva kärry iskeytyi linkussa auton kylkiin. Katselin hypnoosissa Rexin rattityötä. Kyösti tuijotti lamaantuneena kylkiin iskeytyvää peräkärryä. Keiski ja Jukka olivat kadonneet silmänräpäyksessä kojelaudan alle.
Pari kertaa ajattelin, luovuta jo Rexi ei tämä kannata. Nuo kitarat ja urut tulevat kuitenkin tuolta ja listivät meidät.
Kolmesataa metriä tuntui ikuisuudelta. ( jarrurummun tekemästä viivasta mittasimme matkan)
Vähitellen auto alkoi oieta. Kunnes lähes ohjauskyvyttömänä pysähtyi luiskaan, keula puoliksi ojassa. Tuli täysi hiljaisuus. Sitten humahti! Kärry pyörähti aisansa yli selälleen auton oikealle puolelle. Siististi.
Pojat nousivat kalpeina jalkatilasta. Rexi puristi vieläkin rattia. Taputimme Kyöstin kanssa poikaa olkapäälle, se oli meidän hiljainen kiitos. Menimme ulos.
Näky oli vaikuttava. Pitkä viiva melkein keskellä tietä tuntui jatkuvan loputtomiin. Viiva oli lähes tikkusuora! Kärry rattaat taivasta kohti aivan auton kyljessä kiinni. Fordin irronnut rengas oli seurannut letkaa, ja lepäsi parin metrin päässä auton takana. Ensimmäisenä paikalle tuli Tyhjä Kannuksen taxi. Muistimme keikan! Kitarat nopeasti mukaan, ja taksilla loppumatka.
Sven Niemen orkesteri lopetti heti kun tulimme paikalle.
Meillä oli ennenkin ollut yhteisiä keikkoja. Aina olimme käyttäneet meidän laitteita. Nyt osat vaihtuivat. Selitin Sepolle miten kävi, ja nyt käytämme teidän laitteita. Seppo meni seisomaan Fenderinsä eteen. – Mutta kun te soitatte niin lujaa, särkyy…- Enempää en kuunnellut, nostin kevyen miehen pois edestä ja työnsin piuhan Fenderiin.
Loppuillan keikka oli yhtä kaaosta, välistä itketti välistä nauratti. Sama tunne oli kaikilla. Yleisö ei tietenkään huomannut mitään.
Samalla taxilla ajoimme takaisin Fordin luokse. Ovet olivat auki ja radio päällä. Rexi sulki molemmat, hyppäsi kyytiin, ajoimme kotiin.
Seuraavana aamuna Myllykankaan Penan autolla haimme kärryn. Kevyesti kääntyi miehissä oikein päin. Emme löytäneet mitään vikaa puomin lukkolaitteesta. Voima oli vain ollut niin kova, että kärry oli irronnut koukusta. Pena ajoi kärryn Kyöstin pihalle.
Tunsimme melkein pahoinvointia, kun varovasti aukaisimme kannen.
Kyöstin mestarillisen pakkaustekniikan ansiosta vain yhteen Accusetin kaappiin oli kannen kaari tehnyt sentin syvyisen loven. Kaikki muu oli ehjää.
Eniten henkisiä kolhuja saivat ehkä Sven Niemen yhtyeen soittajat. Olimmehan täysin syyntakeettomassa tilassa kun rääkkäsimme heidän heppoisia laitteitaan. Ford hinattiin Kokkolaan, ja katkenneen akselin tilalla vaihdettiin Jyry Sisun vetoakselista sorvattu versio.


Ajoitus kohdallaan.
Armeijassa vierähti meiltä jokaiselta oma aikansa. Kari ja Keijo sovittivat sotaväen samaan aikaan.
Mutta Keiskiläiset olivat niin eri ikäisiä, ettei se olisi onnistunut.
Minä sinne vanhimpana ensimmäisenä hyökkäsin. En kuitenkaan vapaaehtoisena, vaan viimeiseen saapumiserään kituuttelin lähtöä. Lokakuussa –66 se tapahtui.
Lomiakin Suomen armeijasta sai. Ei niin kuin Vilhon ja Eskon aikan, että kerran kävivät kääntymässä kotona.
Pojat pärjäsivät hyvin ilman minua, ehkä paremminkin.
Mutta pieni hätä tuli kun joku irtosolisti tuppasi keikalle.
Ainahan se ei onnistunut lähteä heitä kiusaamaan. Ei silläkään kertaa, kun olisin mielelläni ollut mukana, ainakin kärpäsenä katossa! Kyösti kertoo. ” Meillä oli keikka Haapaveden kylpyläsaaressa. Kun menimme paikan päälle huomasimme, että olimme säestävänä yhtyeenä Kreivi Pertti Ylermi Lingreenille! Ongelmia oli tiedossa heti. Ei toki solistin taholta. Ongelma oli paljon pahempi. Ruskea lakattu kotelo, n. kolmekymmentä kertaan kolmekymmentäviisi kertaa kolmekymmentäviisi senttiä ei ollut mukana?
Kotelon puuttuminen ei olisi aiheuttanut hämminkiä vaan sen sisällön!
Kaikki soitossa tarvittavat piuhat majailivat hyvin tehdyssä kopassa.
Myllykankahan Pena oli kuskina.
Ei auttanut kuin käskyttää Pena Lohtajalle koppaa hakemaan.
Kreivistä ei ollut mitään apua.
Muutama irtojohto oli kulkeutunut mukaan toisia teitä, ja niitä yhdistelemällä saimme jotain ääntä aikaseksi.
Aikanaan Pena tuli. Ja pääsimme tosi toimiin myös Kreivin kanssa. Samalla reissulla fanerikotelo ristittiin Kohtalon Kopaksi.”

Nyt oli tiedossa solistikeikka. Volttipoika Robin olisi Emetissä. Mutta ei armeijasta niin vain lähdetä lomille, että aina keikalle ehtisi.
Niin tiukkaa teki nytkin, että Marinkaisten Hirven suoralla pojat tulivat linja-autoa vastaan, ja kraappasivat mukaan. Miksi tällaista kannatti kertoa? Siksi! Että tätä keikka edeltävällä viikolla näki päivänvalon kaukana Amerikassa tämän kirjoittaja?


Varustelukierre vilkkaimmillaan.
Kuusikymmenluvun loppupuolella olivat hanurit kadonneet tanssilavoilta miltei tyystin.
Oli alkanut urkujen aika.
Keiskikin osti urut. Aluksi haitarin kylkiäisiksi. Vähitellen hanuri alkoi jäädä vähemmistöön, eikä aikaakaan kun Exelsior sai viettää keikkaillat yksinään Kirkonmäellä.
Ensimmäisiä hanurin korvaavia urkuja olivat Farfisat, Philicordit ja Woxit.
Hammondeista näiden pillittimien soittajat näkivät vain kaukaista unta. Paitsi Lawanderin urkuri, joka oli sijoittanut, ehkä metsäpalstan, perintötilan, veikkausvoiton, tai oli vain syömättä puolenkymmentä vuotta, Hammondeihin. Jos tanssienjärjestäjä vähääkään epäili, ”en mää nyt tiä”? Ja sinulla olisi ollu mahdollisuus vastata - no annetaan Hammondien soida muualla- takin käännön olisi kuullut puhelimessa.
Keiskin ensimmäiset ”urut” olivat Clavitroni merkkiset. Niillä hän soitteli Fender tremoluxin kautta.
Eivät ne kauaa tyydyttäneet Keiskiä. Että olisi ihastunut Hammondeihin, Keiski alkoi kuolata Woxien suuntaan. Kaksimanuaaliset Hän hankki, ja niissä oli koskettimien väri päinvastoin mihin oli totuttu. Vahvistimeksi ei Keiskille enää kelvannut pieni Fender, vaan näyttämölle ilmestyi tutun näköinen Wox Super. Samaksi maanantaiaamun vehkeeksi paljastui, kun tarkemmin tutkimme.
Oli käynyt Seppälän Paavon kovan saneerausohjelman läpi. Kumma kyllä Keiskillä toimi aivan tyydyttävästi.
Tangokitaroiden Jussilla oli Farfisat, jotka vaihtuivat ajan myötä Yamahan yksimanuaalisiin.
Palon Eeron ensimmäisiä urkuja en muista. Farfisat?
Kunnes: Kokkola vavahti! Eero Palo osti keikkamallin Hammondit!
Koskela aloitti Philicordeilla, ja päätyi hänkin jossain vaiheessa Hammondiin.
Unet alkoivatkin olla totta jo parissa vuodessa.
Myös laulukamat suurenivat.
Rexi vaihtoi Meazzit Accusetteihin. Suomessa koottuja lauluvehkeitä. Mutta laatu ei vastannut hintaa.
Kaiuttimet olivat halpaa tuotantoa, eivät kestäneet edes ensimmäistä iltaa. Kolmet kaapit Rexi palautti, ennen kuin uskoivat, että muutkin osaavat käyttää ruuvimeisseliä, ja kurkata kaappien sisälle.
Kaikulaitteista Binson oli paras, silloin kun toimi. Kylmänä levykaiku ei toiminut lainkaan.
Tagokitaroilla oli isoja kaappeja, taisivat olla itse tehtyjä. Kuten monella muullakin yhtyeellä.
Keski-Pohjanmaa oli laitteitten osalta edellä kävijä. Johtui kai tehokkaasta myyntitykistä, Kiviahon Eerosta, joka taisi kaupankäynnin.
Tuure kertoi, kuinka Nivalaan saapui Etelä-Pohjanmaalta orkesteri, joka välttämättä halusi, että soitetaan heidän mahtavilla vehkeillä.
Kuitenkin siinä Tuure vihjasi, että hän nyt vois bassokaapin tuoda, ettei säre toisten koneita.
Oli siinä porukalla suut loksahtaneet auki, kun kaappi kannettiin lavalle. ”Onks tommottii passolla? Jumalaattomia vehkehiä, ristus!” E-Pn kamat jäivät kärryyn.
Olin jo armeijassa kuuluut Kemiläiseltä Korhosen Karilta, että Islandersilla oli ollut mahtikamat kitaralle. Fender Dual Showman. Eihän se enää rauhaa antanut. Ja kun erään kerran saapastelin Kiviaholle, oli siellä Hammari tohkeissaan. – Mitä teemme, Tampereella on kaksi Dualia myytävänä, molemmat jos tulevat tänne, olisivat suhteellisen edullisia.- Ei sitä kauaa harkittu.
Dualit tulivat Kokkolaan, ja saman tien lähtivät keikoille.
Super Rewerb meni vaihtoon. Jälleen tehtiin keikkatileihin ammottava lovi.
Eikä siinä kaikki.
Ennen armeijaan lähtöä ostin Kiviaholta Hagströmin kaksitoistakielisen valkoisen lankkukitaran.
Kaksi kappaletta sillä kanteleella illassa riitti. Sitten se alkoi kuuloistaa Ulla Katajavuoren soitolta.
Kun lähdin armeijaan, jätin kaksitoistakielisen Rexin käyttöön. Nopeasti hänkin kyltyi siihen, ja luvallani vaihtoi sen Hagstömin nailonkieliseen, jonka vein Keväällä –67 Öbnesiin.
Eikä siinäkään kaikki!
Guild ei soinutkaan mitenkään erikoisesti Dualin läpi. Fenderissä ei ollut muita tehosteita kuin tremolo. Ääni oli tavattoma suora ja puhdas. Guildin hieman kuivahko soudi jäi ohueksi.
Fenderillä oli Jaguar mallinen kitara tuotannossa.
Se piti saada! Jaguar oli kaksimikkinen tavallista lyhyemmällä otelaudalla varustettu soitin.
Vieläkin näkyy Jaguaareja televisiossa.
Hilding Saren osti samanlaisen, ja vähän myöhemmin hurja kepittäjä Kauko Mattila.
Jaguari oli kevyt soittaa. Ei vieläkään vastannut sitä, mitä odotin? (miehessä vika totta kai).
Kyösti oli myös laitekierteessä.
Woiman vahvistin ja Goodmansin kaiuttimet olivat vaihtuneet Max merkkiseen vahvistimeen ja muotiin tulleisiin 18 tuumaisiin. Taisivat nekin olla Goodmanseja. Tai Jensenejä?
Precision vaihtui Fender Coronador puoliakustiseen bassoon. Näitä tuotiin kaksi kappaletta Suomeen. Kyöstin bassossa oli jokin kytkentähäiriö, ja Kiviaho lähetti sen Tampereelle korjattavaksi. Tulomatkalla basso katosi! Jäljet päättyivät Kokkolan rautatie asemalle.
Niimpä matkusti se toinen jäljellä oleva Lohtajalle.
Usein käy niin, ettei se paperilla hyvältä näyttävä ole aina paras, Goronadon Kyösti vaihtoi Fenderin karvalakkimalliin Fender Mustangiin. Ja oli tyytyväinen. Tässä Mustangin vaihdossa olin minäkin osakkaana.
Kyösti oli sijoittanut keikkarahojaan Fenderin Stratocaster kitaraan.
Kolmimikkisen Straton kytkennät eivät hyödyntäneet kaikkien mikkien mixaamista.
Kyösti löysi kolmiasentoisen liukukatkaisimen väliasennosta aivan uuden soudin. (nyt on Fenderkin löytänyt sen, ja tehnyt katkaisimesta viisi asentoisen)
Mustangin kaupassa Kiviaho halusi Jaguarin vaihdossa.
Helppo nakki, Kyösti antoi Straton minulle, ja minä Jaguarin Kyöstille.
Soihan se Strato paljon paremmin Dualin kautta!
Myös Hammarilla oli Strato. Mutta hän ei tyytynyt pelkkään Dualin soundiin, vaan kytki siihen väliin vielä Shadows Echolet kaikulaitteen. Hank Marwin soudi oli valmis.
Dual Showman oli iso. Sisällä kaksi 15 tuuman Lancing kaiutinta.
Sen parempia ei markkinolla ollut.
Jälleen alkoivat laitteet olla ajan tasalla. Tosiasia oli, että vaatimattomimmillakin olisi pärjännyt. Mutta olipahan ainakin soittovehkeet hyvät.




.KARI KEISKIN YHTYE JATKOA

Hieman aikamääreitä muistin virkistämiseksi. Se tässä hassua, että näissäkin voi olla vuoden heittoja, joita on hyvä korjailla homman edistyessä.
Keiskin yhtyeellä aloitimme syksyllä 1965. Tarkkaa päivämäärää ei minulla ole siitä Yxpihlajan keikasta. Homma kiihtyi alkuvuonna 1966. Keväällä ja kesällä oli täysi meno päällä. Lähdin armeijaan lokakuun 15. 1966. Säästöohjelman mukaisesti minut kotiutettiin kuukauden ”lomalle” 10 elokuuta 1967. Ja lopullisesti sain passin 10.09.1967.
Meno oli kovaa, 150-200 keikkaa oli vuodessa.
Olimme soittaneet samalla kokoonpanolla alusta asti. Kun keikkoja oli, ja hinnat kohosivat koko ajan, päätimme panostaa vielä enemmän laatuun.
Hannu Timmerbacka on Kaustis peräisiä. Kuulimme, että huipputaitava puhaltaja olisi mahdollista saada porukkaan. Hannu oli voittanut Ammattikoulujen soitinsarjassa Suomenmestaruuden. Hallitsi tenori ja alttosaksofinit ja klarinetin.
Hän oli heti valmis porukkaan. Ei tarvinnut harjoitella Hanskin vuoksi.
Laajensimme ohjelmistoa jopa jazz tyyliseen musiikkiin. Onneksi yleisö oli vielä siihen aikaan melkein kaikki ruokaista, ja sieti tällaistakin musiikka.
Me elimme jo muutoksen aikaan. Tiesimme Keiskin yhtyeen tarun lähenevän loppua.
Työehtosopimus neuvotteluja kävimme itse kukin tahoillamme. Rexi lähti ensimmäisenä. Perustivat Tangokitaran rungolle Raimons yhtyeen. Soitimme Keiskin yhtyeen keikat pois, ja minä lähdin vuonna 1969 Eero Palon yhtyeeseen. Kyösti ja Jukka armeijaan. Hanski opiskelemaan. Keiski naimisiin.
Mutta ennen kuin Kari Keiskin yhtye soitti viimeisen keikan, tapahtui miehistön vaihdos. Jukan tilalle tuli vanha tuttu Saarukan Allan. Rumpali ja rokkilaulaja. Vähintään Remun veroinen.
Myös Keiski pakotettiin laulamaan. Tämä tapahtui 1969.

THE PEAVEY
Kokkolassa ei blues yhtyeitä kovin paljon ollut. Peavey taisi olla niistä kuuluisin.
Siinä soittivat Kronqvistin Sven (Soitin-ja Radion Kronqvistin poika) kitaraa, basistia en muista, rummuissa Pesosen Pasi. Jonkin aikaa myös Timmerbackan Hanski oli yhtyeessä mukana.
Peavey aiheutti meille pahimman kriisitilanteen keikalla mitä soittouralleni sattui.
Keikka oli Tornion Työväentalolla. En muista kuka sen oli myynyt? Ehkä Alapo.
Ja oli myynyt kaksi Keski-Pohjalaista yhtyettä samaan paikkaan.
Oli sovittu, että pojat soittavat alkuillan, ja me loppu.
Siksi emme hätäilleet keikkapaikalle.
Ajelimme rauhallisesti työpiksen takapihalle, ja aloimme aukaista kärryn kantta.
Ihmettelimme, kun ei kuulunut poikien soittoa? Vaikka puhe oli ollut tauottomasta illasta?
Kun saimme kolisteltua oven auki, tajusimme tilanteen.
Yleisö ei ollut pitänyt poikien bluesista.
Ja kun Torniojoen molemmilta puolin tullut yleisö ei pitänyt bluesista, ei se näköjään pitänyt meistäkään?
Mutta meillä oli keikkasopimus tehtynä, ei auttanut muu kuin kasata kamat näyttämölle.
Poikien vahvistimet olivat yhdessä kasassa näyttämön nurkassa, ja kalpeat blues mestarit täysin shokissa.
Pikaisesti pistimme kamoja pystyyn, porukkaa meinasi ängetä näyttämölle.
Järjestysmies kertoi, että oli vähällä, etteivätkö piiviit saaneet kunnolla turpiin.
Eikä yleisö ollut leppynyt vieläkään.
Yksi korsto pääsi näyttämölle, ja nykäisi kumarassa rumpuja kasaavalta Kipolta nahkatakin päältä. Ja meinas karata. Ei arvannut kuinka tehokas uhkausväline mikin jalka on.
Hyppäsimme Jukan kanssa perään, ja takin luovutus tapahtui heti.
Kasasimme nyt vähän rauhoittuneessa tunnelmassa vahvistimet ja aloimme soittaa.
Tilanne laukesi heti. Osittain.
Aina jollekkin jää hampaankoloon, kun ei saanut tappelua aikaan.
Katsoimme viisaammaksi mennä keikan jälkeen Haaparantaan nakkikopille.


THE SAILORS
Vanttonsien jälkeen Seppo Harju, Stigu Bysgata, Raimo Hammar, Jokke Tornikoski ja Allan Saarukka perustivat The Sailors yhtyeen. Seppo Harju oli solisti.
Yhtyeestä tuli suosittu. Jopa levyttikin.
Todellinen kohu nousi, kun Sailors voitti radiossa järjestetyn äänestyksen suosituimmasta bändistä.
Jälkeenpäin Allu paljasti lähettäneensä eri kanavia pitkin yli 1500 äänestyskorttia!
Tämä tuosta Sailorsista.
Kunnes: Allu eräänä päivänä kertoi hommanneensa meille keikan Rovaniemelle! Tarkemmin Rovaniemen kulttuuritalolle.
Mitäs tuosta, mutta kun meidän pitäisikin olla Sailorsien näköisiä.
Oli keksinyt yrittää myydä yhtyeen vanhalla maineella keikan, ja onnistunut.
Kyllä mutkia matkaan teki myös tuo Kulttuuritalon yleisö, josta olimme kuulleet.
Yleisö, jonka mielestä neljä sointua kappaleessa oli täysi katastrofi. Yleisö, jonka mielestä Beatles, Rollarit, Gream, jopa Jef Beck olivat lällärikamaa. Beach Boys,in mainitseminen olisi ollut harkittu itsemurha.
Tuollaiseen paikkaan Allu oli meidät myynyt, ja vieläpä väärällä nimellä!
Olen joskun miettinyt, mihin itsesuojeluvaisto tuolloin katosi?
Kun raahasimme mielestämme todelliset laatukamat lavalle, alkoi jo kritiikki.
- Onko nuo lavamonitorit? Lähdemme kyllä kantamaan kun tuotte varsinaiset kamat paikalle.-
- Onko teitä neljä? Charlies (Kuopiosta) on trio. Oli näköjään heidän lempparibändi. -
- Oot sä joku Jef Beck fani, ku marchalin särkijää käytät?-
Olimme hieman tinkineet keikkavaatteista, joten ulkonäkömme oli aika rähjäinen. Ja vaikka vahvistimet näyttivät lavamonitoreilta eivät ne takuulla sitä olleet.
Käänsimme nupit kaakkoon, ja revimme sen illan täysin kakofonista sanoisinko p-----kaa.
Sen melun yli ei yleisön kommentteja kuullut. Emmekä välittäneet kuullakkaan.
Niin esiintyi ”Sailors” Rovaniemellä.
Samalla reissulla Keiski, jolla oli lentolupakirja näytti Allulle ja kuskillemme, Myllykankaan Penalle Rovaniemeä ilmasta käsin.
Me Kyöstin kanssa olimme kauhuissamme, eihän meillä kummallakaan ollut ajokorttia. Tämä reissu tapahtui vuonna myös 1969.

Koska meillä oli vain muutama kuukausi jäljellä, käänsimme musiikkin pois siitä mitä yleisö halusi, ja irroittelimme nämä viimeiset keikat mielemme mukaan.
Eikä siitäkään pahaa sanaa yleisön joukosta kuulunut. Olihan rokki lyömässä itseään läpi näilläkin seuduilla. Samalla valitettavasti tuhoten vuosikymmeniä jatkuneen tanssikulttuurin.
Alaviirteen lavalla soitti Kari Keiskin yhtye viimeisen keikkansa.
Mutta Keiski palasi vielä ennen Australiaan lähtöä Alaviirteen lavalle, Lohtajan poikien perustaman Dogs yhtyeen kanssa. Dogsista saimme rumpalin ja basistin kun Eero Palon yhtye uusittiin perusteellisesti. Keiskin viimeinen keikka oli 10.05.1969.



SUOSION SALAISUUKSIA?Kari Keiskin yhtye oli yksi Pohjanmaan alueen suosituimmista yhtyeistä.
Miksi?
Ajankohta. Tulimme muutokseen, joka ravisteli Suomen radioelämää, levyteollisuutta, ja tanssipaikkoja.
Kuusikymmenluvun alussa alkoi massaviihde ryömiä koloistaan. Oli ollut kestosuosikkeja, joiden ura tuntui jatkuvan loputtomiin. Tapio Rautavaara, Olavi Virta, Annikki Tähti, Brita Koivunen, Laila Kinnunen, Vieno Kekkonen, Kai Lind, Lasse Liemola. Tosin nämä muutamat viimeksimainitut oliva vielä hyvin nuoria kun kuusikymmenluku alkoi.
Bändeistä ei puhuttu mitään. Kun Wili Vesterinen lopetti soittamisen, ei estraadeille noussut enää ketään muusikkoa joka olisi yltänyt solistien suosioon.
Rautalanka muutti kaiken. Tapio Rautavaaran kuolematon lause sopii hyvin kuvaamaan aikaa: ” Rautalanka tuli, Rautavaara meni”.
Rautalanka hallitsi loppujen lopuksi hyvin lyhyen ajan.
Mutta niin pitkään, että Rautavaaroilla oli vaikeuksia tulla takaisin. Paluuta vaikeuttivat rautalanka yhtyeiden pohjalta Beatlesin vanavedessä kootut joukkueet, jotka alkoivat soittaa tavallista tanssimusiikkiakin, laulujen kera.
Kari Keiskin yhtye oli juuri tällainen. Vaikka hanurilla Keiski aloitti, unohtui se hyvin pian nurkkaan urkujen tullessa muotiin.
Keiskillä oli persoonallinen ja hyvä laulusolisti, Rexi.
Ja laitteisiin satsasimme kunnolla. Tajusimme, ettei pienistä gelosoista ole enää apua, kun paahdetaan isoissa paikoissa, ja sähköbasso kovakätisen rumpalin ohella antaa taustapotkua.
Konkreettisesti tämä huomattiin Kannuksen Uran lavalla. Toisena oli yksi Keski-Pohjanmaan suosituimmista, ja pitimpään pinnalla olleista yhtyeistä, Valto Tuohiojan yhtye.
Yhtyellä oli viisikymmenluvulle jääneet vahvistimet, jotka toimivat kyllä, jos keikkapaikka oli pieni peräkamarin kokoinen lava.
Uran lava oli pitkänmuotoinen, siellä oli paljon väkeä, joka melusi.
Kun aloitimme soittamisen, melkein kuuli, kun Tuohiojan yhtyeen hegemonia romahti.
Ja tämä tapahtui suurimmaksi osaksi laitteitten ansiosta.
Jykevä bassosoundi, ja vahvasti lyövä rumpali olivat yksi tekijä joka viitoitti tietä tulevaan.
Biisit: Rexillä oli, ja kai vieläkin jonkinlainen hittinenä. Silloin kun siinä ei ollut nuhaa, se toimi loistavasti. Ja oli vielä aika radikaalia sorttia. Joskus siihen tuli nuhaa jopa ohjelmiston kokonaisuuden suunnittelussa, mutta se oli vasta tulevaa.
Kolme tekijää voi sanoa Keiskin yhtyeen suosion syyksi: Hyvä biisit. Hyvät laitteet. Ja Hyvä laulaja.
Pienempiä syitä ehkä: Soitimme Kyöstin ansiosta aika ”soinnukkaasti” biisit. Varoimme kuitenkin liian ”taiteellista” vaikutelmaa. (Totuus, ettei sitä tarvinnut varoa!)


EERO PALON YHTYE
Marinkaisissa on aina ollut musiikimiehiä, ja naisia. Singon suku oikein kuuluisaa soittosukua.
Eero on Palon Einon ja Linnean, omaa sukua Sinko poika.
Eerolla on soitto näpeissä veren perintönä.
Palon yhtye oli hiljaisuudessa ajanut Keiskin ja Tangokitarain vanaveteen yleisön suosiossa, ja ennenkaikkea soiton laadussa. Viimeksi mainitussa jopa ohikin.
Sopivasta ajoitetut armeijaan menot takasivat Palon yhtyeen jatkon. Isosaaren Erkin isoihin saapaisiin yritin sovittautua.
Saarukan Allan tuli Karhulahden Esson tilalle rumpuihin.
Palon yhtyeessä oli laulusta enimmäkseen vastannut Karhulahden Immo.
Nyt velvoitimme Eeron ottamaan tämän raskaan tehtävän harteilleen.
Eero laulaa osaisi. Hänet piti vain käynnistää siihen tehtävään.
Bassoa soitti Gille Matti Suvanto. Ihmettelin heti ensimmäisissä harjoituksissa, miksi Gillen bassokotelossa on vanhoista flanellipaidoista revittyjä kangas suikaleita. Selvisihän se. Fenderin transistori bassman oli saanut kaiuttimen kalvoon repeämän, jota Gille aina silloin tällöin paikkaili flanellilla ja erikeeperillä.

Keikkoja oli myyty valmiiksi ettei se olisi ongelma.
Ensimmäiset keikat juhannuksena 1969. Kestilään ja Juankoskelle.
Paria viikko ennen heitti Saarukka kylmää vettä niskaan.
Tangokitarain perintö sai jatkoa Raimons yhtyeestä. Siinä soittivat Raimo Kero, basso ja laulu. Raimo Hammar kitara ja taustalaulu. Juha Pulkkinen urut ja taustalaulu. Sekä Timo Hietala rummut. Mutta jotain tapahtui, ja Hietala pisti käpit pussiin ja pussin suun kiinni. Niin pojat houkuttelivat Allun rumpaliksi.
No, ei me nyt niin hirveästi pettyneet. Olimme seuranneet Kyöstin veljen Klausin kehittymistä The Dogs nimisessä Lohtajalaisessa nuorisoyhtyeessä, johon kuuluivat. Pekka Anttila kitara. Osmo Kulla laulu Martti Erkkilä basso ja Klaus rummut.
Olimme salassa tyytyväisiä Saarukan ratkaisuun. Hän oli enemmän rock puolen rumpali, ja Palon yhtyeen ohjelmisto koostui letkeästä tanssimusiikista.
Dogs oli jo lopettanut joten Klausia ei tarvinnut houkutella mukaan.

Mutta juhannuskeikat olivat niin lähellä, että Klasu pyysi, meitä hommaamaan niille vielä kokeneen rumpalin. (aivan turhaa varovaisuutta) Anderssonin Lefa oli vapaana, Vantonsissa ja Sailorsissa kannuksensa hankkinut kellontarkka rumpumies.
Kestilään suunnisti Eero Palon yhtye Puution Ilmon Plymouth Fyry 2 kyydissä.
Autuaan tietämättöminä mitä tulemaan pitää.
Kestilän lava tuli heti alkuillasta täyteen. Tuntui mukavalta soitella taasen hieman rauhallisempia kappaleita. Taasen oli tunne, että ylesökin pitää näistä. Kaikki tuntui sujuvan hyvin…
Kunnes: Puolenyön aikoihin astui lavalle etuvasemmalta hienosti valkoiseen smokkiin puettu herrasmies.
Otti mikin käteen, -Olen Hannu Hovi, laulaja, nyt tulee tangoa, vilkaisi meihin, -rytmistä ei väliä kunhan on tango. Tango Uno. yks, kaks. kol, - mikä sävellaji?- ehdin kuiskata! C nelj..
Siinä mentiin sitten tango Uunoa, huutelin sointuja Eerolle ja Suvannon Matille, mainiolle basistille. Arvasin, etteivät pojat olleet koskaan kuulleetkaan Uno nimistä tangoa. Mistä minä tiesin? Rexi lauloi Unoa ja lauloi c duurista. Muuten olisi ollut sormi suussa.
Seuraaviin kappaleisiin oli solistilla aikaa sanoa jo sävellajit ennen tahdin laskemista.
Kahteen asti soitimme, kasasimme kamppeet ja..ja…
Pitihän meidän yöpyäkin. Puutiota ei kiinnostanut lähteä aamuyöstä ajelemaan Juankoskea kohti.
Leif oli kaukaa viisas, kantoi aina rumpukotelossa pientä kahden hengen sopu telttaa.
Sen hän pystytti ruohikolle, sovimme, että Eero saa mennä telttaan nukkumaan. Puutio kömpi Plymouthin takapenkille. Katselimme Gillen kanssa hetken aikaa nenänvartta pitkin poikien touhua. Sitten välähti! Auriko oli jo nousemassa, joten kylmä ei hätistäisi. Kiipesimme Kestilän tanssilavan katolle. se oli melkein tasakattoinen ja sieltä löytyi hyvät nukkumakolot molemmille. Aamuauringon lämmössä vetelimme hirsiä melkein kymmeneen.
Virkeinä suunnistimme Juicen synnyinpitäjää kohti.
Autuaan tietämättöminä mitä tuleman pitää.
Olimme hyvissä ajoin perillä. Tavailimme lavan seinässä olevaa mainosta, joka lupasi showta koko illaksi. Jaha. Helppo nakki, täällä taitaa olla muitakin porukoita.
Kun kasasimme vahvistimet ihmettelimme, miksei niitä muita porukoita vielä näy?
Aloitimme soitot: Sitten alkoi tapahtua! Lavalle alkoi työntyä outoa porukkaa.
Kalle Juurelaa ei ollut vaikea tunnistaa, lauleli omia kuplettejaan, muutamalla soinnulla pärjäsi. Maibrit Heljo Suhia - Lempinä ei ollut sen vaikeampi, oli otettu kun komppasimme muutamat vanhat valssit joita hyräili juttelunsa lomassa. Paria muuta emme tunnistaneet.
Joko nyt riittäisi? Illan kääntyessä lopuilleen hyppäsi lavalle aivan yllättäen Babitsinien vanhempi veli, ja heti oli meno päällä. Lauloi loppuun saakka, kertoi nähneensä sivu ajaessa tanssilavan ja päätti pistäytyä laulamaan.
Kun pakkasimme vehkeitä katsoimme uudelleen ilmoitusta, ei siinä Sammy Babitsinista mainittu mitään!

Varsinaisen debyytin New Eero Palon yhtye teki 28.06 1969 Haapavedellä. Tämä miehitys oli se, joka soitteli lokakuun 15 päivään –69 Jolloin Suvannon Matti pisti bassonsa koteloon ja astui armeijan leipiin. Eero Palo, Hammond urut Selmerin vahvistin. ja laulu. Matti Suvanto Hagström basso ja Fender solid state Bassman. Klaus Karhula Ludwig rummut. Veijo Kinnunen Fender Stratocater, ja Fender Dual Showman. Laulukamoina olivat impactin kaapit, ja ????
Lokakuussa Matti häipyi armeijaan, ja Martti Erkkilä, Manne tarttui basson varteen. Bassona oli Rexiltä ostettu Epiphone. Vahvistin oli Impactin ja kaiuttimina vielä sillon 15 tuumaiset Godmansit.
Tällä kokoonpanolla aloitimme Jungsborilla 15.10-69.
Harjoituskämppänä toimi Esko ja Teuvo Keron omistama pieni mökki Marinkaisissa.
Puution Ilmo oli itseoikeutettu kuski. Punainen Plymout Fury 2 ja entisen Palon yhtyeen perintönä harmaalla maalilla maalattu kärry.
Eero Palon yhtyeellä oli paljon keikkoja, samanlainen rumba siitä tuli kuin Keiskin yhtyeen aikana.
Eräänä harjoitus iltana Eero pisti levysoittimelle Kiviaholta ostamansa levyn. Se oli sikermä Rock klassikoita. Sovitettu juuri meille sopivaan tyyliin. Kopsasimme melkein koko levyn ja sovittelimme niitä makumme mukaan. Tämä oli hyvä oivallus. Yleisö piti kevyistä rockeista ja suosio oli taattu.
Oulussa asustelimme joskus viikonkin, kun kiertelimme Olsbun Ekin järjestämillä keikoilla.
Aina oli joku solisti vielä täytteenä. Ketäs niitä? Markus Allan. Anneli Sari. Erkki Junkkarinen. (sieltä alkoi Junkkarisen paluu huipulle). Markus. En muista kaikkia.
Keväällä -70 teimme hurjan keikan Nordec nimiselle laivalle. Tässä lyhennelmä toiselta blogilta kopsatusta jutusta.
Olin juuri saanut ajettua moottoripyöräkortin ja olimme Vilhon kanssa lähdössä Suzukilla kotiin, kun:
Tuttu viininpunainen auto lipui kadunkulmasta, peräkärry perässä. Klaus aukaisi ikkunan, - tuu kyytiin, täällä on keikkavaatteet valmiina, meillä on sunnuntai iltaan risteilykeikka Nordekilla. Ei onnistu, yritin pyristellä vastaan, vaikka tiesin sen turhaksi. Nordek oli Kokkolasta ja Pietarsaaresta Ruotsiin liikennöivä purtilo, lyhyt, korkea epävakaa vanha matkustajalautta.
Surkeana istuin autoon, katsoin kun Vilho polkaisi Suzukin käyntiin, kiiltävä maantienuoli katosi Kokkolan vähäiseen liikenteeseen. Olin reagoinnut jo Kokkolaan tullessa, että tuuli, sen tunsi hyvin Suzukin takajakkaralla.
En ollut parhaalla keikka päällä. - Misä Eero?- Kysyin. -Töisä, ei päässy. - Että me kolmestaan, rummut, basso ja kitara? - Hanski tulee Pietarsaaresta kahdelle reissulle, lähtee sitten armeijaan kun rantaudutaan toiselta.- Aha!
Tunnelma ei ollut aurinkoinen vaikka aurinko porotti täydeltä laidalta, orastava päänsärky alkoi oireilla.
Laiva jökötti laiturissa, korkeampi kuin pidempi, siltä näytti. Peräkärry autokannelle ja hissillä kamat yläkannelle, perään oli tehty pleksistä soittokatos, ja kansi toimi tanssilattiana. Jo
laiturissa tunsi kuinka kansi heilui, ennuste, ei hyvä. Kasasimme vähäiset kamat, muutama kaappi saxofonille, ja kitara basso vahvistimet, tietenkin rummut. Kiilasin federin penkin ja seinän väliin. Kysyimme huonosti suomea puhuvalta stuertilta aikatauluja? Hymyt hyytyivät hetkessä. Laiva
risteilee Pietarsaari - Skellefteå - Kokkola-Uumaja - Pietarsaari - Uumaja - Pietarsaari, tai jotain tuollaista. Satamassa pysähdytään tunniksi pariksi, jolloin voimme nukkua, muuten neljäkymmentä viisi minuuttia viidentoista tauoilla. Emme uskoneet korvia, taitaa biisit loppua kättelyssä. Entäs, kun Hanski lähtee, vähenee biisit entisestään. Eeron laulukappaleet olivat ohjelmistomme runko..
Aloitimme, kun laiva alkoi lipua kohti ulappaa. Tuuli tarttui heti, rullaaminen alkoi. Nordek osasi rullata. Me pojat soitimme, päänsärky alkoi olla hallitsematonta, toisella tauolla nojasin hartaasti kaidetta, Manne ja Klaus onnistuivat nieleskelemään aamupalansa takaisin. Hanskin kuntoa en muista?
Stuertti jo hoputteli, soittamaan siitä, että ihmiset unohtavat meritautinsa. Pohjanlahti pani parastaan, etelä tuuli purki pahaa tuultaan merenkurkun läpäistyään yksinäiseen kulkijaan, Nordek rullasi. Jos laiva olisi ajanut rannasta rantaan, ei matkaan olisi kulunut kuin muutama tunti. Nyt se nousi keskellä pohjanlahtea kohti luodetta, Skellefteåta. Onneksi reitti kulki Ruotsipuolella loppumatkan suojaista rannikkoväylää. Viimeiset setit olivat hieman helpompia.
Kun laiva pysähtyi laituriin, oli meritautikin poissa. Livahdimme meille varattuun keulakoijuun, uni tuli salaman nopeasti. Loppui vieläkin nopeammin, luulimme laivan räjähtävän kappaleiksi. Meteli oli huumaava, syöksyimme ylös käytävälle. Laiva tärisi, oli siis lähdössä, olimme nukkuneet sen sallitun ajan, koijun alla olevalla keulapotkuri tarvitsi mielestämme laakeriremontin pika puoliin. Sitkeästi sinnittelimme keikan loppuun. Tuuli laantui viimeisellä reissulla. Sunnuntai iltana, kun rantauduimme, oli Puutio jo odottamassa. - Se Shellin Markkuki kaato sen Minin, määhän aina sanoin. --- Kotona en malttanut mennä nukkumaan, vaikka univelkaa taisi olla yhden yön tarpeisiin. Suzuki käyntiin, ajelin hiljaisia teitä. Kevään hämärä alkoi laskeutua, pyörän mittarit hehkuivat vihreää valoa. Olisi mahdollisuus ajaa lujaa, en ajanut. Kaarsin hiljalleen takaisin. Sammutin pyörän, vilkaisin mittariin. Olinko ajanut puolessa tunnissa yli yhdeksänsataa kilometriä? Vilho oli maalannut rekisterikilven ruuvien päät. Pitihän ne koeajaa. Laivaristeily tapahtui 12.-13.-14.-kesäkuuta 1970.
Sanoohan sananlasku, ”joka ei tapa, se vahvistaa” niinhän tuo laivakeikkakin. Mukavia muistoja jäi kesästä seitsemänkymmentä, soittelimme mielestämme mukavasti, tyyli oli kevyttä, kipaleet sopivan vaikeita, ettei aivan keikalle nukahtanut. Noo, kerran Merijärvellä kummastelin, kun Eero oli raahannut Hammondinsa sinne pimeimpään nurkkan, melkein verhon takana istuskeli. Hajamielisesti vastaili kun suunnittelimme seuraavaa kappaletta. Siinä jotain urkubiisiä vetelimme. Ihmettelin miksi Eeron pitää tutussa kappaleessa nuotteja lukea? Käppäilin urkujen viereen, vähän äimistyin, ei Eero mitään nuotteja katsellut Gottonin Jerryä siinä lueskeli.
Sysyä kohti uusimme laulukamojakin, Steelphonet olivat Kiviahon Eeron maahantuontia. Italialaisia laatuunkäypiä laitteita.
Perhossa toiselle laulukaapille kävi ohrasesti. Kesken piisin joku humalainen tönäisi kaapin nurin, ja pahaksi onneksi kaappi kaatui suoraan selälleen, kaiuttimet pamahti oikosulkuun, kaapi oli entinen. Poliisijuttu siitä tuli, oli vähällä ettemme joutuneet syytteeseen juopporaukan kiusaamisesta.

Köyhäjoen Mäntymajalla oli avajaiset.
Saimme kunnian esiintyä ensimmäisenä tanssiyhtyeenä komeassa salissa. Yleisöä oli tupa täynnä. Ulkona pakkasta lähemmäksi kolmeakymmentä.
Siihen aikaan pakkasnesteet ja akut maksoivat maltaita. (ja moottorisahan ketjut. Möin käytetyn Gulloghin teräketjun Leskelän Ahtille 60 (kuudellakymmenellä) markalla! Mitä uusi maksoi?)
No, pakkasnesteistä tingittiin traktoreissakin ja Puutio tinki jopa taxissa. Tämä meinasi kostautua todella suurena vahinkona. (toisessa blogissa on pitempi kertomus yön tapahtumista.) Asiaan. Plymout jäsähti muutama kilometri Halsuan ristyksestä Toholammille päin.
Metsäiselle taipaleelle. Tie oli silloin juuri kunnostuksen alaisena.
Onneksi se yksi sinä yönä menevä auto pysähtyi, avuliaat Kaustislaiset kaappasivat Puution kyytiin, lähtivät hakemaan nestekaasulaitteita.
Meillä oli kylmä. Eeron kanssa lähdimme käveleskelemään autiolle tielle. Ja kuin tilauksesta huomasimme ison halkopinon muutaman metrin päässä tien ojasta. Lunta oli parikymmentä senttiä, sekös olisi haitannut. Löimme tulet halkoihin, haimme Mannen ja Klaussin lämmittelemään.
Tulihan Puutiokin, yrittivät sulattaa, ei oikein onnistunut.
Päätimme jatkaa matkaa. Lämmityslaite oli jäässä, ja ikkunat.
Kälviälle menevällä tiellä tuli auto vastaan erään harjun takaa, ja lähes keski tietä. Kyljet paukahtivat yhteen.
Muutama sentti vasemmalle jompikumpi auto, niin tuskin tätä kirjotettaisiin. Turvatyynynä oli pipo päässä, ja toppatakki päällä.
Paukahti lujaa. Eeron vaimon kotiin pääsimme vihdoin lämmittelemään.
Sunnuntai illan keikkaa varten Puutio vaihtoi pakkasnesteet. Mutta ei vieläkään lisänyt tenua bensaan.

Syyskeväällä alkoi liikkua huhuja, että Rexi olisi kiinnostunut Eero Palon yhtyeestä. Olimme olleet tyytyväisiä tilanteeseen, mutta kyllähän se houkutteli laajentamaan reviiriä. Rexin asepalvelus päättyisi syyskuussa.
Niin sitten kävikin, että saimme lisämiehen porukkaan. Ensimmäisen keikan piti olla Pyhänkoskella, mutta sattuneesta syystä soitimme sen vielä neljästään. Peräseinäjoella Rexi oli jo mukana. Mannea odotti lokakuussa vuorostaan armeijaan meno. Suunnitelmissa oli, että Rexi tarttuisi bassoon. Lokakuu läheni inhottavan nopeasti. Mannen piti lähteä maanantaina Korppoota kohti. Olimme apealla mielin verstaalla, huomenna olisi perjantai, lauantaina viimeinen Mannen keikka. Rexiltä tuli puhelu: ”En taida saada sitä bassonsoittoa kuntoon voisiko Manne??” Niin mitä voisiko?
Nyt nähtiin että Manne voi mitä vain. Poika pisti ison remmin pyörimään, ja perjantaina hänellä oli kolmen vuoden lykkäys armeijasta.
Jouduimme harjoittelelmaan uusia biisejä ja jotenkin käänsimme kelkkamme taasen sinne vaikeampaan suuntaa.
Kesän kepeys oli pois pyyhkäisty.
Olihan se haastavaa mutta vähemmälläkin olisi pärjännyt.
Kevät talvella seitsemänkymmetä yksi Rexille tuli suuruuden hulluus.
Porukka piti pistää uusiksi. Rumpali piti vaihtaa Hietalan Timoksi, Rexi itse otti basson, Timmerbackan Hanski tuli takaisin pillit kainalossa. Timpan veli Aukku kyyditsi Transitilla.
Myös Eero Palon yhtye siirtyi historiaan, tilalle ratsasti:

REXI JA NAPOLEON

Nimi vaihtui kesällä seitsemänkymmentä yksi. Jälleen tuli kylmää suihkua etelästä, Paula Koivuniemi oli keikkaillut Napoleon yhtyeen kanssa. Mutta sekin kohu laimeni vähitellen.
Kappaleet vaikeutuivat edelleen. Taisivat mennä jo taitojemme yli. (ainakin minun). Hanski sai ensimmäisenä tarpeeksi.
Autokuskiksi olimme saaneet Jumppasen Rikun. Dodge, Plymouth, ja Mersun pikkubussi olivat ajoneuvot. Muistaakseni tuossa järjestyksessä?
Sitten Eero sanoi, ettei taida enää jaksaa. Nyt tuli urkurin haku. Kyösti oli soitellut pianoa jo monta vuotta, joten Hänellä ei ollut vaikeuksia tulla Fende Rhodersin kanssa soittelemaan.
Mutta Eero ei ollutkaan valmis luopumaan keikoista, hätäisesti tehty lopettamispäätös alkoi kaduttaa.
Ei urut ja sähköpiano olleet lainkaan huono yhdistelmä.
Mutta jotain jäi Eerolle lopettamispäätöksestä, koska Göteborgin keikan jälkeen Hän jätti lopullisesti porukan. Kyösti oli katsellut Hammondeja jo vähän aikaa sillä silmällä.
Talvella seitsemänkymmentä neljä kävimme Vilhon Datsunilla Tampereella koekäyttämässä keikkamallisia Hammondeja. Eivän vakuuttaneet, ja ajoimme tyhjällä autolla takaisin.
Tampereen reissun teimme Pietarsaaren Centrumin keikkojen välillä. Hyvin siinä ehti, kun ei tarvinnut välissä kotona käydä.
Helmikuussa samana vuonna Kyösti sitten onnistui Hammondien hankinnassa. Myllärin Alfilla oli Hammond L-100 Spinetit. Kauppa tehtiin vaihtona. Alf sai Fenderin sähköpianon ja Kyösti oikeat urut!
Hammondin soundiin kuuluu erottamattomasti lesli efekti. Aito lesli syntyy diskanttikaiuttimen päälle asetetulla pyörivällä torvella.
Leslejä ei kaupoista löytynyt, jos löytyi maksoivat maltaita, ja olivat heikkotehoisia.
Piti siis tehdä itse! Lasikuituisesta torvesta tuli melkein samanlainen legenda, kun pikaliimalla jatketusta ompelukoneen remmistä, joka pyöritti torviasetelmaa.
Jonkinlainen säätövastus antoi mahdollisuuden säätää pyörimisnopeutta.
Maakunnan parhaat urkusoundit olivat toisiasia.

Olimme purkaneet suurimmat paineet keikoille, ja neljään mieheen soittelimme paljon ravintoloissa.
Keikkapaikoilla meno alkoi muistuttaa laukkukasanäyttelyä, kasaa palvoivat keskenkasvuiset teinitytöt nytkähdellen, raastavan rockin kaikuessa bändin kaiuttimista. Sitä en tiedä, missä pojat lusmuilivat.
Tanssikulttuurin alasajo tanssipaikoilla oli alkanut.
Ravintolat kukoistivat. Tango-ja humpparenesanssi teki tuloaan.
Meillä oli mukavasti keikkoja, mutta Rexi ei ollut tähänkään tyytyväinen.
Kevättalvella seitsemänkymmetäneljä oli jälleen bändiremontti tiedossa.
Olimme tehneet syystalvella D-tuotannon kanssa viikon kiertueen. Tällä matkalla Rexi pääsi jälleen suuren maailman makuun, ja se ei jättänyt häntä rauhaan.
Me muut olisimme olleet tyytyväisiä hyvä hintaisiin kapakka soittoihin.
Maaliskuussa Rexi ehdotti rumpalin vaihtamista, ja siirtymistä tanssikeikoille.
Taisi olla yllätys, kun kieltäydyimme lähtemästä mukaan.
Olimme ilman solistia, ilman keikkoja, mutta päätös piti. Pistimme soittokalut muutamaksi kuukaudeksi telakalle.

LITANIA
Hiljaiseloa ei kestänyt kauaa. Hietalan Timo piti kapakoitsijoita kuumana, kohta rämähtää.
Yrjö Tiinanen oli Kalajokisia. Tai miten sen nyt ottaa, Oulun Toppilastakin Hän puhui kotiseutunaan, viimeksi oli asunut vaimonsa Kaijan kanssa Taalin tehtailla.
Olin nähnyt Yrjön ensi kertaan Olsbun keikoilla Oulussa. Yki soitteli jossain Alavieskalaisessa porukassa. Erään kämpän oven aukaistua näin mustan menninkäisen hakkaavan kitaraa, ja lauleskelevan. Painoin oven kiinni, mikähän se tuokin on.
Nyt alkoi liikkua huhuja, että Yrjö ja Kaija olisivat tulossa Lohtajalle vakituisiksi asukkaiksi. Päätimme katsastaa mikäs tämä Yrjöpoika on miehiään.
Pienen neuvottelurupeaman seurauksena pidimme koesoitto / laulu harjotukset Järvelässä. Timppakin tuli paikalle.
Yki komppaili kitaralla laulujaan, mutta emme tarvinneet kitaristia,(olisi tarvinnut) basisti ja laulaja meiltä uupui.
Onneksi Yki sai heti alkuun parasta mahdollista bassonsoiton opetusta. Kyösti otti asiakseen. Pari tuntia pojat siinä hakivat ääniä, kunnes Kyösti kyltyi, ja sanoi – En minä sulle enää muuta osaa opettaa-. Laulun ja basson Yki yhdisti heti saumattomaksi kokonaisuudeksi.
Nyt oli pändi koossa.
Laitteita piti vielä hankkia, ja panimme Kyöstin kanssa nimet paperiin poikittain, hmm…
Soundit ja biisit alkoivat muotoutua esityskuntoon. Nimi piti vielä keksiä. Vanha tietoniekka kirja sai olla apuna. Sieltä ruksattiin sivistys sanojen joukosta muutama kielenpäälle sopiva sana, Litania voitti äänestyksen.
Emme huolestuneet sanan merkityksestä, koska ei tullut katsottua, mitä se tarkoittaa. Lohtajan provasti sitä vastoin huolestui.
Taas nimihässäkkää.
Kuten ennenkin, emme perääntyneet.
Litania lähti liikkeelle.
Kalajoen Matkailuhotellista startattiin. Timo hoiti keikkamyynnin, joskus vaikeuksia sovittaa paikkoja niin, että sai tehtyä kaikkien kanssa sopimukset, oi niitä aikoja.
Yrjö oli luonnonlapsi. Parina syksynä luimme metsiä Karhissa. Lukeminen oli kesän hommia. Mutta urakka oli niin vähän kesken, että inssit päättivät luetuttaa metsät loppuun. Lumi tuli varhain, sitä tuli paljon. Yrjö oli pieni pituudeltaan. Kuitenkin hänen nahkatakki oli hänellekin lyhyt. Oikein otti sydämmestä kun Yki jyräsi puolenmetrin hangessa selkä paljaana, suuret lumipaakut putoilivat kuusien oksilta peittäen lukijan joskun näkyvistä. Höyrystä saattoi päätellä missä Yrjö liikkui.
Kuulemma oli hauskaa?
Teimme muutamat lavakeikatkin, hyvin nekin toimivat.
Omimmillaan olimme kuitenkin kapakoissa. Viittä iltaa viikossa oli keikkatahti keskimäärin.
Hietala lopetti keikat kuin seinään! Nyt tuli hätä.
Onneksi oli jälleen Lohtajalla ”varaosabändi”. Cannon. Grammo, Risto, Tapio ja Orjalan Jouko soittelivat myös lähikapakoissa. Soittivat hyvin!
Taisivat olla telakalla siihen aikaan kun Timppa lopetti. Jouko astui rumpuihin. Armoton tahtimies. Teki, tekee kapuloilla mitä itse tykkää.
Sitten Kyösti sanoi sopimuksen irti!
Jälleen varaosa bändiin. Grammo, letkukäsi tuli Kyöstin tilalla. Olimme siis puolen Cannonia ja puolet Litaniaa. Litania säilyi nimenä, koska Timppa jätti myytyjä keikkoja vinon pinon.
Täsmä porukka sai aikaan mukavaa soittelua. Biisit teimme kotona, siis kopsasimme, vähän autossa pohjaa, ja alkutunnilla kun porukkaa ei vielä ollut salissa, biisit valmiiksi.
Pahaksi onneksi meistä kenestäkään ei ollut keikkojen myyjäksi. Joten Timpan myymien keikkojen loppupää alkoi häämöttää.
Ja niin kuin usein käy, tuli Timppa katumapäälle. Eräänä sunnuntaina koirakentällä Timppa iski sellaisen joko tai tarjouksen pöytään, etten saanut unta seuraavana yönä.
Lupasi myydä viiden illan keikkoja vähintään vuodeksi, jos rumpali vaihtuu.
Se oli paha tilanne. Olimme ilman keikkoja, mutta Jouko niin hyvä rumpali ettei tehnyt lainkaa mieli luopua hänestä. Näitä asioita on ikävä, mutta pakko muistella, muuten asiat eivät saa oikeaa ulottuvuutta. Myös se keikkahomman raadollisuus tulee kyllä ennen pitkää vastaan.
Neuvottelimme pitkään. Vaihtoehtona oli pistää yhtye telakalle, tai vaihtaa rumpalia.
Ehkä Yrjön työttömyys sillä hetkellä ratkaisi. Näin haluan ajatella. Ja vaihdoimme rumpalia.
Pitkin hanpain.
Heti alkoivat keikat uudelleen.
Yrjö oli alkanut vähän lipusua siviilielämässä. Olimme yhden talven, Risto ja Yki risusavotassa, täällä huomasimme, ettei kaikki ole kohdallaan.
Yksi takapakki sattui Ohtakarin tiellä. Jouko, Yrjö, Kaija, ja taisi olla neljäskin olivat kuplassa kyytissä kun Joukon ote ratista lipesi, ja Wolkkari pätkähti keulastaan mäntyyn. Oli onni onnettomuudessa ettei käynyt pahemmin. Yrjö tietenkin iski hampaansa johonkin kovaan, ja kalusto perääntyi nielua kohti.
Kokkolassa tekivät nopeasti ensiavun, ja uudet etuhampaat tilaukseen. En muista miten muut loukkaantuivat. Ei kuitenkaan sairaalakuntoon.
Tokihan meillä oli Cenrumissa keikka tiistai iltana. Kolari tapahtui sunnuntai iltana tai yönä. En muista oliko meillä ollut sunnuntainakin keikka?
Samme Cannonista jälleen varaosan mukaan Tapio lähti laulamaan.
Yrjöllä oli suunseutu turvoksissa, puhe vaikeaa. Bassoa kykeni kuitenkin soittamaan.
Tapio lauloi yhden hukin. Niin kova oli Ykin vietti laulaa, että kun lähdimme seuraavalta tauolta, loihe lausumaan. – Fyllä mää foin laufaa foppuillan-. Ja lauloi!
Edellä jo kerroin, ettei kaikki ollut kohdllaan.
Ero tuli vaimosta.
Yki muutti Kokkolaan, jossa otimme hänet jostain epämääräisestä loukosta mukaamme. Soittelimme siloin Evijärven Satasaaressa.
Kuljimme vuorotellen Grammon Datsun tonnilla ja minulla taisi olla Finn Datsun.
Grammo oli töissä päivät. Sovimme, että se joka saa unen myös ratin takana ajaa.
Sillä kertaa oli minun vuoro. Tulimme Edsvöstä muutaman kilometriä Kokkolan suuntaan, kun kuutamossa näin höyryä mäen takaa. Ja samalla suuri sarvipää loikkaisi oikealta tielle.
Kaikki säännöt kehoittavat väistämään hirveä takapään kautta, siis tässä tapauksessa oikealta.
Refleksit vetivät ratin vasemmalle. Vieressä istuva Yki väitti hirven vetäneen jarrut päälle, ja pyörähtäneen takajaloillaan niin, että etusorkat olivat auton päällä kun suhahdimme ohi.
Nyt ei nukuttanut Grammoakaan loppumatkalla.
Datsun tonni, vaikka oli pieni ulkoa ja sisältä oli mukava auto.
Viihtyisyyttä lisäsi hyvä kasettisoitin. Jerry Reed oli kuunnelluin matkakumppani.
Ykin tila paheni. Loukko jossa hän asui oli pahimpia mahdollisia paikkoja Yrjölle. Lopun alkua oli keikka kun Yki oli saanut päivällä turpiinsa.
Soittaessamme ihmettelin miksi Yki katselee koko ajan meihin päin, kun laulaa. Selvisihän se, jätkää oli pommattu niin pahasti leukaan, että suu sojotti sivuun ja päätä oli käännettävä, että mikki tuli oikealle kohdalle. Laulun äsfät vähän kangerteli, mutta basso jyräsi kuin tauti.
Tämän kokoonpanon loppu tuli tylysti. Menimme tavan mukaan hakemaan Ykiä sieltä ”kavereiden” seasta, kun yksi ilmoitti uteluumme lyhyesti:- son kaapisa.- Emme päässeet polisiilaitoksella edes samaan kerrokseen missä ”kaappi” oli. Puolitoista vuotta Yrjölle tuli istumista tästä ensimmäisestä nahkatakki keikasta. Harmi.
Soittelimme loppukuun instrumenttijuttuja, ilman bassoa. Meinas ahistaa. Grammo pakotettiin laulamaan muutama biisi.
Keikkoja oli kuitenkin pitkäksi aikaa eteenpäin, olisi äkkiä löydettävä laulava basisti. Timppa pani haun päälle.  Apu löytyikin melkein Timpan naapurista, Torpan Veli-Matti, Vellu! Hyvin musikaalisesta suvusta,  tämän perinnön oli Vellukin saanut osakseen. Basso soi mahtavasti, laulu tuli mitenkään bassottamista haittaamatta, tai päin vastoin. Grammokin intautui laulelelmaan stemmoja, sekä pätkiä soolonakin. Keikkailu jatkui. Vellulla on veli nimeltään Vesa! Ammatti muusikko, sovittaja ja tuottaja. Kamat jätimme aina keikkapaikalle, kun viisikin iltaa viikossa, olisi ollut turhauttavaa raahata niitä edestakaisin. Kitarat ja basso toki otettiin kotiin, Timppa rumpukapulat? Normaaliin aikaan saavuimme Polarikseen, siis aikaa alkuun oli noin minuutti. Vellu aukaisi bassokotelon.... Tuli hiljaisuus... Sitten lakooninen toteamus. - Eihän täällä mitään bassoo ole- Vesa huvikseen vaihtanut basson tilalla Gibsonin kitaran. Se ilta meni kolmella kitaralla ja rummuilla.

Aikansa kutakin, Grammo alkoi saada kiertelystä tarpeeksi, hyvissä ajoin ilmoitti ottavansa rokuulia. Taasen haku päälle. Onneksi puskaradio on paljon tehokkaampi kuin kännykät, kuulin, että Pajalan Pekka soittaa urkuja ja laulaa Kälviäläisessä porukassa, jonka päivät olisivat luetut, syitä en tiennyt, oliko keikattomuus, vai lähtikö joku / jotku armeijaan. Poikien viimeinen keikka olikin Väiskissä. Lähdin sinne värväysmielessä, ja palasin huojentuneena kotiin, Grammon isoihin saappaisiin tulisi Pekka Pajala. Pekalla oli, on erittäin kaunis ja sujuva laulu, olin aivan ällikällä lyöty kun tällainen kyky löytyi näin helposti. (jälleen palaset loksahtivat paikalleen) Jo ensimmäiset treenit osoittivat että nyt taisi Timpan keikkamyynti helpottua entisestään. Kun vielä Vellun ja Pekan äänet sopivat yhteen kuin nenä päähän, ja Vellun stemmakorva sävelsi lonkalta stemmat Pekan lauluun, oli mahtava lähteä keikoille.  Tosin jäin kaipaamaan Grammon terävää sykkivää komppia, mutta oli vain sopeuduttava siihen, ettei se nyt jyränyt  Marshall`, vahvistimen avittamana. Toki muutimme ohjelmistoakin ja kas kummaa entistä myyvämpään suuntaa. Humppa eli silloin vielä jonkinlaista renesanssia, eivätkä nämä meidän "poikaset" vierastaneet sitä esittää, stemmoissa! Viidestä jopa seitsemään iltaan viikossa poltimme itseämme loppuun, viimeisen sanan sanoi Suomen raskas, kun nuorukaisille tuli käsky astua palvelukseen vuoden 1979 alkupuolella. Timpan kanssa lopetimme kuin seinään.  Nyt tulisi pitkä tauko, tai loppuisiko harrastelu kokonaan. Vähän ajan päästä kuulin, että Timppa ei ollutkaan kestänyt rokuulia, vaan soitteli Hammarin perustamassa Riders rautalanka bändissä. Tekivät levyjäkin. Pistin soittokaluston myyntiin,  kalustoksi oli aikojen kuluessa vaihtunut HH,n combo. Ei se myyntiin kelvannut, mutta television sillä vaihdoin. Gretsch sai mennä lepoon kotelossaan sängyn alle. Harvoin näytin sille päivänvaloa, laittaakseni sen samantien takaisin koteloon.
Lohtajalla vaikutti siihen aikaan yhtye Kisällit. Jukkolan Ahti luullakseni kokosi tämän. Kisällit oli oikein orkesteri, en satavarmasti tiedä keitä siinä soitteli mutta yritän tässä pientä arvailua tehdä: Basso Ahti Jukkola. Hanureita oli Oiva Tarvainen, Juha Orjala, Matti Märsy. Viulua soitti
? Annala. Puhaltimia jo Tuohiojasta tuttu Shellin Mikko (Nissilä). Laulajina ainakin Erkki Himanka Kaija-Leena Ruotsala, kitaraa soitti kitaravirtuoosi Pauli Kinnari. Rummut Keijo Palola.
Märsyn Matti soitti, soittaa myös kitaraa, jotenkin viestittelimme toisillemme oudot miehet, että voitaisiin kokeilla rämpyttää kahdestaan. Tämä edellytti Gretsch,in kaivamista sängyn alta. Taisi melkein viisi vuotta siellä odotella. Mutta eihän rämpyttelystä mitään tule ilman vahvistina.  Tein mielestäni loistokaupat kun ostin Raikulta Roland Cube 40. Jälkeenpäin olen katunut sitten sen hukkaamista vaihdossa Roland Jazz Choruc 120, seen. Olisi saanut pysyä kotona. Mukavaltahan se tuntui kun alkoi löytyä niitä tuttuja ääniä, toki aloitus ei ollut niin puskista kuin silloin Niemelä Karin kanssa. Sitten Kinnari siirtyi oikeaan tanssiorkesteriin, Matti hoiti nyt nimensä Kippareiksi vaihtaneen porukan kitaroinnin.  Jotenkin sitten ajauduin Kippareihin, olihan meillä keikkojakin, silloin tällöin. Jopa yksi ikimuistoinenkin. Jostain oli Keski-Pohjanmaan radio saanut tietää, että Lohtajalla on tällainen orkesteri, Tekivät iltapäiväohjelmaa Lohtajalta ja sinne kulki meidänkin tie. Keijolla työpäivä tietenkin, joten kutsuimme rumpaliksi Karhulan Klaus,in. Kipparit olivat muutenkin huvenneet aika vähiin, Ahti, Juha, Matti, Klaus ja meikäläinen. Soittopaikka oli silloisen Yhteiskoulun eteiskatos, johon ääniteknikot väsäsivät "studion". Kolme kappaletta pitäisi esittää, mutta kannattaa ottaa viisikin varuille. Tällainen käsky ohjelman juontaja Jesse Tiaiselta.  Matti ja Juha pelasivat haitareilla, Ahti bassolla, minulla tietenkin kitara, Klaus? Palokunnassa oleva Klaus joutui hälytykseen! Mutta sanoi kuuntelevansa radiosta, lähetyshän oli suora. Siinä sitten jammailtiin Lohtaja Marssia alkusoittona. Sitten alkoi itse ohjelma, Kuinkas kävikään, eihän se rajottunut kolmeen, ei viiteen biisiin, ohjelma oli kolmetuntia pitkä, ja jokaväliin komennettiin soittamaan. Klauskin ehti paikalle, olimme kasaneet varmuden vuoksi rummut sikin sokin, josta puheosuuden aikaan Klaus kokosi soivan satsin. Ja me soitettiin, sitten alkoi sataa ja jyristä, joku oli nauhoittanut tämän tilaisuuden ja siistiä lisämaustetta antaa kumeat jyrähdykset ja sateen ropina pleksikattoon. Hengissä selvisimme, eikä pahempia henkisiäkään vaurioita syntynyt.    Kävin myös Kannuksen Harmonikkakerhon harkoissa, ja sieltäkin löytyi keikka silloin tällöin. Näin vuodet vieri satunnaisissa soittohommissa.
Tähän väliin olisi mukava saada Kyöstin keikkahistoria siitä asti kun kyltyi meidän kanssa kiertelemään. Ei hän laakereille jäänyt lepäämään, taisi alkaa kova rumba Rexin ja Penan porukoissa.
Jatkoimme Matin kanssa soittelua, oli pieniä duo keikkoja siellä sun täällä mutta varsinaista bändi toimintaa ei ollut. Ruotsalan tytöt Kaija-Leena ja Riitta-Liisa lauloivat molemmat orkestereissa, Riitta-Liisa kävi joskus meidänkin kanssa lauleskelemassa.
Klaus soitteli näissä porukoissa joissa jompi kumpi tytöistä lauloi, enemmän Kaija-Leenan orkesterissa. Tyttöjen orkesterien nimet olivat arktiseen vivahtavia, Lapponia ja Polaria.
Jatkoimme Matin kanssa sitkeästi soittelua, Klauskin ilmestyi kämppään, Anttilan Jarmon houkuttelimme bassoa soittamaan. Riitta-Liisan kanssa saimme muutaman keikan aikaseksi, jälleen tuli Keski-Pohjanmaan Radio kuviin, suora lähetys Lohtajan kirjastosta, muutamat biisit siellä soitimme,  Riitta lauloi. Mutta mitään pysvämpää emme saaneet aikaan.
Seuraava yritys oli Kattilakosken Hannun kanssa. Hannua ei tarvitse esitellä, tangofinalisti ja useiden kilpailujen voittaja.  Hannu oli  / on suvereeni laulaja, tuntui ettei rajoja lainkaan. Kävimme muutamilla keikoilla, niistä jäi hyvät muistot.

Kaija-Leena ja Marina
Marinan tarina alkoi Rebecca nimisenä, kuten asiaan kuuluu tuli tässäkin nimisotku, melkein haaste oikeuteen. Joku bändi pohjoisessa oli rekisteröinyt Rebecca nimen, tietenkin me suuntasimme juuri pohjoiseen törmäämään tähän aitoon Rebeccaan. Ei ollut nokan koputtamista kun kerroimme luopuvamme ilomielin nimestä jos sillä päästään. Uudeksi nimeksi tuli sitten Marina.

Lahjakas laulaja Kaija-Leena Kykyri s. Ruotsala oli ilman bändiä, me ilman solistia. Sehän oli hyvä yhtälö. Basisti puuttui.  Anttila keskittyi studio hommiin. Laitoimme lehteen ilmoituksen basisti vajeestamme. Yllättävästi puhelin soi! Oli hyviä ehdokkaita, mutta valmista ei tullut, kunnes koirakisoissa keskellä korpea soi puhelin -  Jari Björklind täällä,  olette basistia vailla-?  Jokin ääni sanoi pään sisällä, tässä meille basisti. Ja kun aloimme harjoitella, tiesin että valinta oli paremmin, kuin oikeaan osunut! Vielä piäisi yksi soittaja saada Matin tilalle. Matti oli sairastunut, vaati pitkän toipumisajan eikä keikoille lähtö tullut kyseeseen.
Koirakentällä oli rippikoulu ikäinen Suvi, Suvi Puikko, joka sai koiransa tottelemaan miten halusi, Sain kuulla, että Suvi on lahjakas hanuristi, soitin Suvin äidille, pyysin Suville soittolupaa bändiin. Lupa heltisikin kun lupasin pitää tyttöä silmällä. Todellisuudessa Suvin äiti luotti kyllä tyttöönsä. Alkoivat harkat ja keikat. Sitten sairastui Kaija-Leena, pidimme puolen vuoden tauon, jonka jälkeen jatkoimme. Mutta Suvi lähti kouluun. Nyt löytyikin apu läheltä, Heleena oli kasvanut siinä sivulla kitara kainalossa, jota kantanut pienestä pitäen, Heleena siis Suvin tilalle. Kuhmossa oli itäisin keikka. En muista, kuka ehdotti levyntekoa, niin vain siihen ajauduttiin. Anttilan Jarmon studiolla äänitimme levyn - Öisin on muistoille tilaa-  kaksikymmen kaksi biisiä mahtuu cd.lle. Kaikki ne menivät kaupaksi.  Ehkä levy nosti jonkin verran keikkamyyntiä?
Heleena lähti Jyväskylään opiskelemaan, emme ottaneet ketään tilalle. Sitten tuli pommi, Kaija-Leenalta meni ääni. Pahin mitä laulajalle voi tapahtua. Olimme shokissa. Eivätkä tiedot äänen takaisin tulosta olleet lupaavia.  Soittohalut katosivat saman tien. Joskus limputtelimme kämpässä, Matti oli parannut ja tuli kitaroineen mukaan. Toinen pommi tuli, kun kuulimme, että Kaija-Leenan syöpäairaus oli uusiutunut.
Oli keikkauran surullisin päivä kun laskimme seppeleen Marina yhtyeen puolesta Kaija-Leenan arkulle Kälviän kirkossa.  Eihän sitä silloin oiken tajunut mitä oli tapahtunut, enkä muista kuinka kauan meni, ennen kuin hiljainen porukka alkoi hiipiä takaisin soittokämppään, varmaan vuosi?

Hannele ja Kioto

Vähitellen elämä alkoi voittaa,  harjoitukset lisääntyivät, teimme isturmentaali ohjelmiston koko illaksi. Soittelimme muutamat keikat, kun alkoi tehdä laulusolistia mieli. Matti tiesi, että Valkaman Hannele olisi joutilaana. Hannele laulanut Sven Niemen yhtyeessä pitkän uran, opiskellut konservatoriossa,  toi mukanaan nuotteja, joita joutui katselemaan vähän tarkemmin, kuin kolmen soinnun juttuja. Aikamme keikkailtua lopahti tämäkin homma keikkojen vähyyteen ja harjotteluinnon lopahtamiseen.
Kuitenkin jatkuvuutta toi sama vanha kaava, Matti, Jari, Klaus ja minä  rämpytimme silloin tällöin. Jari on kaiken lisäksi erittäin hyvä laulaja,  joten saimme harkkoihin hieman monipuolisuuttakin. Mutta niin sekin lopahti.
Muutaman ajan kuluttua Hannele otti yhteyttä, voisihan tuota taasen kokeilla.  Grammo tuli kuvioihin, basistiksi Mäkelän Jaska. Saimme ohjelman kokoon, mutta keikat olivat niin harvassa, että löimme kintaat tiskiin elokuussa anno 2014.



Original

Kero oli / on kätevä käsistään. Puusta syntyi mitä vain. Ja ideoita riitti. Yksi idea alkoi kehittyä, kun Rexi osti Jetson nimisen Gibson kopion. Kitara oli vielä aito Japanilainen, joten otollinen muokkauksen aihio odotti tekijäänsä.
Helppo homma tuumi Rexi meille, ja aloitti Jetsonin aidontamisen oikeaksi Gibsoniksi.
Työn edistyessä homma vaikeutui, ja mukaan alkoi tulla, ”ei tästä mitään tule” meininkiä. Kesken olisi saattanut jäädäkin, mutta kun tuli näytettyä meille jo hyvässä alussa oleva aihio. Suurin työ oli otelaudan koristeiden kaivertaminen samanlaisiksi kuin Gibsoneissa oli. Se vaati kärsivällisyyttä…. Pintakäsittely ei vanhalle maalikaupan myyjälle ollut mikää ongelma, ja kitarasta tuli siisti.
Ensimmäinen testi tapahtui Pietarsaaren Centrumissa.
Kulman takana sijaitsi Kaupungin Hotelli, jossa soitti Puolalainen trio. Pojat lopettivat aina tuntia ennen, ja tulivat istumaan loppuillaksi Centrumiin.
Tutustuimme heihin, vaikka yhteistä kieltä ei tahtonut löytyä. Englanti oli Polskeilla yhtä hyvää kuin meilläkin. Puolaakin opiskelimme ja opimme nopeasti kaksi sanaa jerzy kovalewski. No eihän siinä kauaa mennyt kun tajusimme että myös basisti oli Jerzy Kovalewski. En tiedä kuka heistä oli Naszrtrowia?
Tuona iltana jolloin Rexi toi Gibsonin näytille pojat saapuivat minuutin tarkkuudella kuin ennenkin.
Kun keikka oli ohi, aukaisi Rexi aarteensa laukun esitelläkseen aidon Gibsonin Polskeille.
Siinä tuli kerakkeita ja konsonantteja peräkkäin, kun trion jäsenet alkoivat kommentoida näkemäänsä. Vihdoin Jerzy sai puheenvuoron, ja saimme selvää parista sanasta. Se oli kylmää vettä Rexin niskaan. -No original! No, No!- Jerzyn vilpitön mielipide hiljensi porukan. Vielä Rexi yritti.. -Jees old model.. old model-.
Kun ajelimme hijaisissa tunnelmissa Kokkolaa kohti Rexi löysi syynkin.-Olisi pitänyt vaihtaa vielä virityskoneisto-. Sen hän tekikin.
Ja sitten seuraava testi.
Hirvaskankaalla sijaitsi, voi sijaita vieläkin tanssilava. Sinne suunistimme lauantaikeikalle. Rexillä Gibsoni, (joksi sitä piti kutsua omankin porukan keskuudessa, ettei tulisi vahinkoa sivullisten kuullen) mukana. Virittelimme siinä vehkeitä, ja Kero otti jälleen aarteensa esille.
Lavalla ei ollut vielä kun muutama pojankloppi luistelemassa parafiini hiutaleitten päällä.
Rexi räpläili Gibsoniaan kaikessa rauhassa, kun näyttämöä lähestyi laitamyötäisessä oleva retkule. Jo se, että pysyi pystyssä oli jo pieni ihme, mutta suuri ihme oli se, että hujoppi sai kätensä ojennettua Rexiä kohti ja viisattua sormellaan Gibsonia. -Josss tututuo on ai..aito Gibsoni niin..niin syön hat…isen pa..pa…skaa.- Rexi pani Jetsonin laukkuun, laukun kiinni. Emme nähneet sitä sen jälkeen, eikä siitä puhuttu.




Marmahuttaa
Marinkaislaiset nuoret miehet ovat aina olleet kirkonkyläläisiin verrattuna rempsiää sakkia.
Huvitkin ovat poikenneet meidän mammanpoikien huveista aika lailla.
Marmahuttamisesta kuulin ensi ketaa Palon yhtyeeseen liittyessäni.
Puutio kertoi yhden ”karmean” esimerkin marmahuttamisen jälkisäikähdyksestä.
Annetaan Ilmon kertoa.
” Siinä pojat, Rahajan kohilla on yksi riihi aivan tien vieresä. Kahteltihin monesti ko ajettihin sivu, että ompas Pikkuesa makialla marmahushollilla.
Tultihin Yppäristä poikien kans tansseista, ko päätettihin, että nyt marmahutetahan.
Pimiääki oli sen verran, ettei taloista nähänny ulos. Kolemehen miehehen se marmahti mahtavasti.
Juoksuks piti pistää ko autohon mentihin. Sevverran kaiku aamuyöstä ko pani Esa maate.
Ajettihin Himagalle vähä tavallista lujempaa, mutta ei kukaan perähän lähtenny.
Olin justihin noussu ylös vielä unenpöpperösä. Siinä yritin aamukahavia hörppiä, ko isä Martti tuli ulukua sen näkösenä että sillä olis jotain asiaa.
”Sielä se Rahajasa olevan Pikkuesan…….. Säikähin kovasti, mistä herranen aika son saannu jo nyt tietää? Onneks en kerinny sanua mitään ko Martti jatko, … - mutka-akseli vois sopia tuohon meijän Esahan, ko se jotenki vipattaa. Ookko huomannu siinä riihen ejustalla sitä haalistunnehen keltasta Esaa? Moon kahtonnu että pitäs käyä kysymäsä olisko joutilas se kampiakseli?
Lähetähän iltapäivällä Rahajahan ja kahtotahan tarkemmin”
Vähä aikaa pojat Ilmolla oli sanat hukasa siinätilantehesa. –
Marmahuttamisesta ei tämän enempää.


Halakomehtäsä
Kangaskylän Nuorisoseuran talo oli siihen aikaan suosittu tanssipaikka. Näyttämön pilasivat kuusikymmen luvun loppupuolella, kun laajensivat salin päätyyn asti. Tilalle tuli muutaman neliön kokoinen, kansakoulunopettajan koroketta muistuttava lastulevyrakennelma.
Palon yhtyeellä oli keikka Kangaskylällä. Samoin Taisto Tammella yhtyeineen. Sovimme tasatunti hukeista. Vehkeet olivat puoliksi molemmilta.
Puolenyön tauolla istuskelimme autossa, koko porukka, paitsi Puutio.
Eeroa alkoi kusettaa. Päätimme Gillen kanssa lähteä kavereiksi. Klaus jäi autoon.
Sen aikaisiin vessoihin ei tehnyt mieli mennä. Mutta läheinen metsä olisi sopiva kevennyksen paikka.
Metsään meno, jos sanontaa voi tässä käyttää, ei ollutkaan niin yksinkertaista kun luulimme. Tanssipaikka olikin sitten viimenäkemältä ympäröity piikkilanka aidalla, aivan keskitysleirien tapaan. Ehkä hieman matalampi. Sähköä emme osanneet epäillä.
Tuollainen este, kun tehdään nuorten miesten kiusaksi, kiihoittaa adreanaaliin siihen pisteeseen, että yli vain.
Emme ehtineet edes kunnolla maahan asti, kun useita taskulamppuja sytytettiin meihin kohdistettuina. Naispuolisen joukkueenjohtajan ääni kajahti pimeässä yössä kuin ruoska. – Lyökää niitä, antakaa niille kunnolla haloista! - Meidät oli yllätetty! Ei tosin housut kintuissa, eikä Eerokaan ehtinyt sepaluksia vielä edes ajatella aukaisevansa.
Näin taskulampun valossa, kun Gille kiipesi samasta paikasta takaisin, mistä oli tullut. Häneen osui ensimmäinen isku. Tosin tulos ei ollut toivottu, sillä vauhtihan siitä parani. Gille oli yli. Eero sukkelana teki pienen koukkauksen, ja meni vähän sivummalta yli, meni äkkiä.
Rouva kersantti oli koko ajan äänessä. Mutta joukot eivät olleet hyvin koulutettuja. Ajattelin etten tuohon aitaan mene itseäni revittämään, ja halosta saamaan. Päätin, että hyökkäys on paras puolustus.
Sen verran näin, ja suuntavaisto sanoi, tuonne kun menen, olen Sieviin menevällä pikitiellä alta aika yksikön.
Pieni muttahan siinä oli, fröken Ärjylän joukot valmistautuivat joko massahyökkäykseen, tai vangin ottoon.
Polku oli miehitetty kahdella lampulla, syöksyin pientä uraata huutaen niitä kohti.
Strategiani onnistui täydellisesti. Lopullista armoniskua suunnitteleva joukkue joutuikin itse armottoman hyökkäyksen kohteeksi. Lamput suorittivat taktisen vetäytymisen, ja polku oli vapaa.
Taistelun voittajan elein käveleskelin autolle. Gille ei ollut niin tyytyväinen vetäytymisensä onnistumiseen, selässä näkyvän, vinosti osuneen halon kuva oli kipeä!
Päätimme tehdä kostoretken takaisin. Mutta kun kerroimme järjestäjille miten meidän oli käynyt aidan takana, selvisi, ettei Nuorisoseuran taloa ollut suinkaan aidattu, vaan joku lahkolaisporukka oli aidannut oman tonttinsa syntisen puolen. Päätimme jättää kostoretken tekemättä.
Poliisitkin kävivät, kehoittivat naapuria korottamaan aitaa puolella metrillä.


Kertoi Puutio?
Tai Eero?Kuitenkin jompikumpi Marinkaislaisista.
Väinö P oli vikkelä, aina tekemistä vailla oleva pikkumies. Taisi olla vähän alle kymmenvuotias kun keksi tallin seinällä olevassa noulussa riippuvan köysiknipun.
Jostain Väinölle oli jäänyt mieleen naapurissa käyneen nuohoojan puuhastelu. Niimpä Väiski kiipesi tervattuja krappusia myöten talonkatolle alkaen ujuuttaa köyttä savupiippuun.
Eihän se oiken mielellään sinne mennyt, kun ei painoa ollut päässä. Ja isäukkokin sattui samalla astelemaan kartanolle.
Siinä olisi tavalliselta isukilta piipun nysä helposti lipsahtanut väärään kurkkuun, kun vilkaisi katolle. Väinö korsteenin päällä seisomassa, kuin paraskin nokikolari.
Ei Väinön isältä.
- Eikö Väinö tiejä, ettei pyhänä löörejä perkata? Jos Väinö ei lopeta, Isä hakee vikattehen ja tappaa Väinön!-